Hotelliflunssa

En muista, että olisin ollut montaakaan kertaa sairaana tien päällä ollessani. Yleensä aina, kun olen pakomatkani aikana ollut sairaana, se on tapahtunut veljeni nurkissa, Newalassa, Roomassa, Budapestissä. Ainoat muistot, kun olen ollut hotellihuoneessa sairaana, ovat viidentoista vuoden takaa Intiasta – ja lapsuudesta, jolloin minulla oli aina vähintään maha sekaisin ja kipeänä joka kerta, kun Suomen rajat olin ylittänyt.

Nyt muistan ainakin tämän yhden kerran. Viimeiset neljä päivää olen lojunut hotellihuoneessa flunssan kourissa. Ei mikään paha tauti, ruumiinlämpö nousi hädin tuskin kuumelukemiin, mutta minä sairastan ihan kunnon miesflunssia, ja pienikin tauti vetää minut helposti sängynpohjalle. Neljä päivää vain on pitkä aika sängynpohjalla.

Onneksi elämme nykyaikaa, ja laukussani on tietokone ja puhelin ja käytössäni nettiyhteys, joten sairastaminen Zaragozassa ei lopulta liiemmin eroa sairastamisesta kotona. Lojuin sängyllä, katselin Netflixistä höttöä, pelasin puhelimella kepeitä pelejä, lueskelin uutisia ja kevyttä kirjallisuutta. Yöllä laitoin rinkan runkopatjan alle, että saisin nukuttua puoli-istuvassa asennossa. Välillä horjuin lähikauppaan hakemaan hedelmiä, jugurttia, leipää ja hummusta, ja yritin juoda tarpeeksi etten kuivettuisi kokonaan.

Ainoa, mikä puuttui, oli oma keittiö, ja etenkin oma mikroaaltouuni, johon voisin heittää kevyitä einesruokia lämpiämään. Jos se olisi ollut, tämä olisi ollut ihan kuin kotona.

Kaukana ovat ne muistot sieltä Intiasta, aikaan ennen kaikkialle yltävää internetiä. Siellä muistan, että sairaana vain torkuin sängyllä, yritin lukea kirjaa johon en pystynyt keskittymään, ja katsoin televisiosta jotain telugunkielistä Jeesus-elokuvaa. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta nautin suuresti Jeesuksen raahautuessa risti selässään Jerusalemin läpi ihmisen ympärillä tanssien ja laulaen parhaaseen Bollywood-tyyliin.

Olisi täälläkin ollut televisio, mutten onnistunut löytämään sieltä edes mm-jalkapalloa. Ja espanjaksi dubatut amerikkalaiset draamasarjat eivät ole edes flunssaiselle päälle läheskään yhtä viihdyttäviä kuin intialaiset raamatunkuvaelmat.

Hotellihuoneeni on pieni, noin kymmenen neliön koppi. Pieni ikkuna avautuu sisäpihalle, jossa näkyy lähinnä naapurin seinä ja loputtomasti ilmastointikoneita. Vessa ja suihku on sentään oma ja yksityinen, ja halvaksi hotellivessaksi ihan laadukaskin. Suihkun termostaatti tietysti temppuilee ja heittelee villisti polttavan ja jääkylmän välillä, mutta se on normaalia. Mahdollisuus käyttää keittiötä ja oma jääkaappi olisi tietysti bonusta, mutta huone on ollut ihan hyvä sairastaa. Suhteellisen halpakin, vaikka 30 euroa yö onkin iso menoerä, jos se kuluu pelkkään tukkoiseen sängyssä räkimiseen. 

Olen flunssan takia jo kahteen kertaan pidentänyt hotellivaraustani. Neljän yön pysähdyksestä tulikin kahdeksan yön pysähdys. Olen ollut Zaragosassa nyt viisi päivää, enkä tiedä kaupungista oikeastaan mitään. Ehkä huomenna jo jaksaisin vähän käveleskelläkin. Täällä pitäisi olla mielenkiintoisen oloinen origaminäyttely. 

Sairastamiseni suurin ongelma on ollut korona. Tuo kirottu tauti, joka muutti koko yhteiskunnan suhtautumisen tarttuviin tauteihin. Vielä muutama vuosi sitten, jos olisin ollut flunssaisena ja kuumeisena matkalla, olisin hitaasti seinistä tukea ottaen laahustanut lähiravintolaan, ja siellä yskien ja räkien, silmin nähden tautisena olisin tilannut ruokaa itselleni. Mutta nyt, maailmassa jossa ihmiset katsovat pahasti pientäkin köhää, sosiaalinen paine tekee sairastamisesta herkästi vankeusrangaistuksen. Pelkästä kaupassa käymisestä tulee syyllinen olo, vaikka laitankin hengityssuojaimen kasvoilleni ja desinfioin käteni jokaisella ovella.

Onneksi naapurikorttelissa oli itsepalvelupitseria, sellainen jossa tilaus tehdään kosketusnäyttöä naputtelemalla, ja sitten kone vain lämmittää esivalmistetun pitsan. Siinä tunsin syyllisyyttä ainoastaan kosketusnäytön naputtelemisesta. Ja tietysti siitä, että ylipäätään käytin itsepalvelupitsa-automaattia, joka on sellainen yhteiskunnallisen kehityksen suunta, joka pitäisi pysäyttää heti alkuunsa. Onneksi toisella kerralla kun kävelin automaatille sen molemmat lakto-ovo-kasvissyöjälle sopivat känkyt oli myyty loppuun, joten säästyin syntini toistamiselta. Koskettelinpa vain kosketusnäyttöä ihan turhaan, tautini siihen levittäen, mitään edes tilaamatta.

Itse asiassa en ollut juurikaan yllättynyt, että sairastuin nyt, kun tulin Zaragozaan. Olin aikatauluttanut koko kaupungissa käymisen lähinnä kevyeksi pysähtymiseksi, jolloin saisin levätä hetken. Kaupunki on pieni, täällä ei ole kovinkaan paljon tekemistä, joten ajattelin, että neljä yötä täällä olisi pieni lepohetki, jonka aikana voisin suunnitella matkaani rauhallisesti eteenpäin. Mutta niin kuin usein käy, kun stressi päättyy – ja tien päällä pieni stressi on koko ajan päällä – immuunipuolustus päästää taudit vihdoin läpi.

Ongelma on vain siinä, että minun piti käyttää täällä olo myös palautumiseen. Jo ennen lähtöäni pelkäsin riittääkö kuntoni oikeasti matkustamiseen. Minun tapani matkustaa kuitenkin sisältää usein vähintään kaksikymmentä kilometriä kävelyä päivässä, ja lisäksi vielä tuntien seisoskelua museoissa ja toreilla ja kirjastoissa ja kirjakaupoissa ja missä milloinkin. Rinkkani painaa kaksikymmentä kiloa, ja se selässä kävelen myös kilometrien matkoja rautatieasemilta syrjäisiin majapaikkoihini. Kolme vuotta koronan sulkemaa maailmaa, ja sängyn pohjalle lamaannuttanutta masennusta näkyy yleiskunnossani. Lisäksi ennen koronaa pystyin vielä valehtemaan itselleni olevani nuori. Nyt keski-ikäisyyteni on jo kolme vuotta pidemmällä, ja itsepetosta on vaikeampi ylläpitää. Nyt tämä on liikuntaa. Nyt tällaisella kevyelläkin rasituksella pitää huolehtia palautumisesta ja lepäämisestä. Mutta jos sängyn pohjalla makoilee flunssassa, se ei ole palautumista. Päinvastoin. Fyysisesti se on vähintään yhtä raskasta kuin koko päivän reipas käveleskely kaupungilla. Hetkittäin raskaampaakin.

Olen huolissani, meneekö tämä kohta ylirasituksen puolelle. Niin kutsutun “ylikunnon”. Minulla on kokemusta sellaisestakin. Olin silloin kuukausikaupalla koko ajan sairaana. En saanut palauduttua koskaan, fyysisessä työssä, työmatkani pyöräillen, ja aina kun hetkeksikin hidastin, sain heti taudin. Vasta kun puoli vuotta kestäneen flunssakierteen jälkeen sain yskittyä itseltäni kylkiluun poikki, ja jouduin pysähtymään kolmeksi viikoksi, ylirasittunut kierteeni vihdoin helpotti.

Tarkoitukseni ei ole murtaa kylkiluita tällä reissulla. Tarkoitukseni on nyt ollut päinvastainen. Tarkoituksenani on saada jo vuosia jatkunut masentunut tekemättömyyteni katkaistua. Lievä matkustusstressi auttaa siihen – mutta ylirasituksen aiheuttama flunssakierre ei.

Eli pysyn vielä pari päivää Zaragozassa. Flunssa alkaa olla päihitetty, mutta levätä pitää vielä.

Ehkä voisin käydä vaikka siellä origaminäyttelyssä. Se tuskin on kovin raskasta.