Miksi vihaan Italiaa

Istuin Veronan rautatieasemalla, rinkkani päällä pitsanpalaa järsien. Oli ensimmäinen aurinkoinen päivä Suomesta poistuttuani, mutta päällimmäinen tunteeni oli turhautunut muistuma siitä, että en pidä Italiasta. Vika ei ollut pitsassa, se oli hyvää. Jopa Veronan rautatieaseman kahviosta saa matkaevääksi Margheritan, joka on tehty hyvin ja tuoreista raaka-aineista. Mutta kaikki muu häly ympärilläni, kaikki ne kymmenet, ja taas kymmenet ihmiset kyselemässä toisiltaan, mikä juna tämä on, onko tämä juna Milanoon, milloin se on lähdössä, se oli yksi niitä Italian piirteitä, jotka rasittavat loputtomiin. Moni ystävällisesti vastasi toisilleen, että kyllä, Milanoon, mutta sitten taas, tämä on Italia: Ihmiset ovat enemmän kuin avuliaita neuvomaan kysyjiä, tiesivät he oikeaa vastausta tai eivät. Jos he sanovat, että kyllä, tämä juna menee Milanoon, ainoa asia mitä se tarkoittaa on se, että se saattaa ehkä mennäkin. Tai sitten ei.

Minun on mahdotonta ymmärtää Italian rautateiden taipumusta pihdata tietoja mahdollisimman pitkään. Jos Milanoon menevä juna seisoo raiteilla kolme varttia ennen lähtöä, miksi ihmeessä junan numero ja määränpää ilmoitetaan vasta kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa? Onhan se tietysti sosiaalista ja yhteisöllistä joutua arvailemaan kanssamatkustajien kanssa mitä täällä saattaisi mahdollisesti olla tapahtumassa, mutta kyllä minä mieluummin vain nousisin varmasti oikeaan junaan ilman kalvavaa epävarmuutta.

Veronan asema sentään oli pienehkö. Oikeasti isojen asemien pikajuoksulähdöt ne vasta rasittavia ovatkin. Kaksi päivää myöhemmin juna Milanosta Genovaan lähti laiturilta 12, aseman toisesta ääripäästä, ja kuten aina, lähtölaituri ilmoitettiin noin viisi minuuttia ennen lähtöaikaa. Rinkka nopeasti selkään, reppu vatsan päälle, ja juoksuksi. Onneksi osasin jo valmistautua tähän. Kun ensimmäisen kerran aikoinani Roomassa nousin junaan, silloin melkein myöhästyin junasta. Silloin en vielä ymmärtänyt päivystää lähtevien junien näytön alla oman junani laituritietoa herkeämättä tuijottaen.

Jos Saksan massiivisilla rautatiasemilla onnistutaan suunnittelmaan junien lähtölaiturit vähintään vuodeksi etukäteen, miten se voi olla niin vaikeaa Italian paljon pienemmilläkin asemilla? Vastaus: Italialaisia ei vain kiinnosta.

En tiedä, liittyivätkö Milanon metroasemilla olleet kulkusuuntaa osoittavat nuolet ja kieltomerkit koronaan vai ovatko ne jo vanhempia – mutta hyvin italialaisia ne olivat. Muodon vuoksi tehtyjä, huonosti suunniteltuja, tyhmiä sääntöjä vain sääntöjen vuoksi, eikä kenenkään tietenkään odoteta noudattavan niitä. Eikä kukaan noudatakaan.

Paras esimerkki samasta asiasta oli Genovan sataman passintarkastusasema, jonka ainoassa sisäänkäynnissä, siinä mistä viranomaiset ohjasivat tulijat sisään, luki isoin kirjaimin ONLY EXIT. Ehdoton sääntö, joka ei tarkoita mitään. Toki siinä odotellessani ihmisten kanssa pitkässä jonossa olisin ihan mielelläni saanut jostain myös tiedon, pitääkö minun ylipäätään siinä seistä, kun kerran pysyttelen Schengen-alueella. Lopulta puoli tuntia jonotettuani rajavartija luukun takana oli sitä mieltä, että ei – heilutteli vain kättään ja sanoi bye bye – mutta tiedän ihan hyvin, että jos olisin jättänyt menemättä, joku olisi voinut hyvinkin alkaa valittaa minulle. Sitten, jos olisin italialainen, olisin vain alkanut huutaa ja heilutella käsiäni, ja lopulta ehkä jotain olisi tapahtunut. Varmaankin olisin mennyt jonoon, ja sitten kun minun ei pitänytkään olla siellä, olisin taas huutanut ja heilutellut käsiäni. Niinhän nuo italialaiset näyttäisivät toimivan. Jos saa huutaa ja heilutella käsiään, tilanne täytyy aina käyttää hyväksi. Koskaan ei saa huutaa ja heilutella käsiään tarpeeksi.

Laiva itsessäänkin oli tietysti italialainen. Lähtöaika oli suuntaa antava. Viideltä sanottiin lähtevän, seitsemältä lähdettiin. Laivan ravintoloiden aukioloaikoja ei lukenut missään. Ihmiset vain jossain välissä iltaa hakeutuivat jonottelemaan ravintolan ovelle, joskohan se joskus tässä kohta aukeaisi. Ja aukesihan se, sitten joskus. Ja lopulta Barcelonan päässä laivan saapumisaika ilmoitettiin parin kymmenen minuutin varoitusajalla. “Hytin pitää olla tyhjänä kahdenkymmenen minuutin päästä”, he kuuluttivat, laiva on satamassa kolmen vartin päästä. Laiva oli perillä puolentoista tunnin päästä. Onneksi juuri ketään ei myöskään kiinnostanut, tyhjensikö hytin annettuun aikaan mennessä vaiko ei.

Italia on kehitysmaa. Olen miettinyt, että kun matkasuunnitelmani on ollut mennä jossain välissä ainakin pariksi viikoksi Marokkoon – niin haluanko sittenkään? Onkohan se sittenkään hyvä idea, kun en meinaa jaksaa edes paria päivää Italiassa.

Joka tapauksessa nyt olen Espanjassa. Espanja on juuri oikealla tavalla rento. Juuri sellainen, johon pieni Kultakutri jäisi asumaan sen jälkeen kun Saksa on liian tiukka ja jämpti, ja Italia on ihan liian leväperäinen ja sekava. Mutta Espanja, Espanja on juuri sopiva.