Lissabon, eli kuinka mielipiteeni ovat vääristyneitä

Majapaikkani isäntäperhe halusi tehdä kotihotellinsa asukkaille illallisen (maksua vastaan toki), ja me istuimme ruokailtuamme iltaa muiden vieraiden kanssa, minä, unkarilainen mies, hollantilaistunut indonesialaispariskunta ja Ukrainaan muuttanut pohjoiscarolinalainen nainen. Tämä yhdysvaltalaislähtöinen nuori nainen, Amber nimeltään, kertoili omista matkoistaan, kuten me muutkin vuorollamme. Hän on kiertänyt Eurooppaa laajalti, käynyt Suomessakin, ja oli tykästynyt kovasti Lapin hiljaisuuteen ja rauhaan, ja varmastikin lyhyen vierailunsa luomien eksotiikkalinssien läpi hän oli pitänyt jopa Suomen keskitalven pimeydestä.

Hän kertoi myös kaupungeista, joista ei ollut pitänyt, kuten Helsingistä ja Barcelonasta. Olin kyllä valmis ymmärtämään, miksi Helsinki olisi yhdentekevä (se on ihan samanlainen kaupunki kuin kaikki muutkin), mutta Barcelonahan on ihana. Ainakin pahimpien turistirysien ulkopuolella. Ja hän kertoi miksi ei ollut niistä pitänyt, mutta hän ei kertonut tympeästä arkkitehtuurista tai tekemisen puutteesta, ei edes hengettömistä turistialueista tai pahasta ruuasta, vaan hän kertoi satunnaisista, negatiivisista ja ohimenevistä ihmiskohtaamisista. Helsingissä hän oli majoittunut hostellissa, jonka omistajat olivat riidelleet, heitelleet tavaroita ja huutaneet toisilleen pitkin yötä. Barcelonassa hänen peräänsä oli tarttunut intialaismies, joka oli roikkunut hänen perässään kymmeniä minuutteja jättämättä häntä rauhaan, toistuvista pyynnöistä, käskyistä ja komennoista huolimatta.

Objektiivisuus on myytti. Kun mietin oman elämäni suurimpia lukukokemuksia, kaunokirjallisia teoksia jotka parhaiten ovat jääneet mieleeni elämään, on vaikeaa olla tiedostamatta, että moneen niistä kuuluu paitsi kirja itse, myös ympäristö ja hetki, jolloin ne olen lukenut. En usko, että Salman Rushdien Midnight’s Children toimisi yhtä hyvin ilman, että sen lukisi Intian kaaoksessa ja hälyssä, jonka kuvaamisessa kirjan kerronta ja rytmitys loistavat. Jos olisin lukenut V.S. Naipaulin kirjan In a Free State oman kodin rauhassa, kotisohvallani lojuen, enkä Intiassa tien päällä, neljä kuukautta kuljettuani kaukana kotoa, olisivatko sen kuvaukset länteen matkaavien maahanmuuttajien ja kehitysmaihin suuntaavien länsimaisten expattien epätoivoisesta halusta rakentaa uudelle mantereelle kopio kodistaan (tai fantasia paratiisista) kolahtaneet yhtä kovaa. Olisinko pitänyt kirjoista yhtä paljon, jos olisin lukenut ne jossain muualla, jossain toisessa mielentilassa, jollain toisella hetkellä?

Kun ajattelen Jane Austenin Pride and Prejudicea, näen, tunnen ja haistan mielessäni Miskolcin yliopiston kirjaston harmaan autiuden, sen kaikuisat hallit ja pienen, yksittäisen hyllyn englanninkieliselle kirjallisuudelle. Kun ajattelen Jeffrey Archerin novellikokoelmaa A Quiver Full of Arrows (joka nousee ainutlaatuiseksi lukukokemukseksi ylittämättömällä, uskomattoman kauhealla huonoudellaan), näen samalla kundapuralaisen isäntäperheeni vetoisan vintin reikäisen nurkan, jossa sitä paremman kirjan puutteessa istuskelin tylsinä hetkinäni lukemassa. Kun muistelen Nick Hornbyn High Fidelityä, muistelen itävaltalaista kirjakauppaa, josta sen ostin, muistelen riikalaista hostellia, jonka ainoana yöpyjänä luin kirjaa rauhassa huoneessani, ja muistelen lauttaa Tallinnasta Helsinkiin, jossa pakenin ympäristöni tympeän humalaisia suomalaisia romaanin nokkelan hauskaksi jalostettuun todenmakuisuuteen.

Rooma on yhtä kuin Tommi, Kaisu ja Kirikou, suurin osa Tansaniaa myös. Pariisista en ole koskaan pitänyt, mutta Teemun ja Claran tapaaminen siellä tekee kaupungista heti houkuttelevamman, ja heidän häänsä vieraineen teki sitä hetkeksi jopa miellyttävän. Miskolc olisi objektiivisesti arvioituna kaupunkina kauhea, ruma, rähjäinen ja kuollut sosialistinen betonihelvetti, mutta kuinka voisin unohtaa ne kaikki ihmiset sieltä, ne kaikki ihmiset, joiden vuoksi muistelen kaupunkia ja siellä viettämääni neljää kuukautta yksinomaan lämmöllä, kaikesta huolimatta.

Kun sanon, että pidän jostain paikasta, kuinka paljon itse paikalla on tekemistä sen kanssa? Kun kävelen Suomessa kotikaduillani alavireisenä masennuspäivänä, kaikki vastaantulijat ovat rumia, heidän käytöksensä on törkeää, ja koko maailma on luotaantyöntävä ja vastenmielinen. Mutta hyvänä päivän kävelen samoja reittejä ja katselen samoja ihmisiä, ja kaikki ovatkin kauniita ja kiinnostavia. Minä voin pysähtyä pitkäksi aikaa ihastelemaan vanhojen ylipainoisten juoppojen karismaa, ja vanhan viinan ja virtsan hajukin on vain miellyttävä muistutus elävästä kaupunkikulttuurista.

Objektiivisuus on valheellinen myytti. Ulkoinen todellisuus on vain mielialani jatke. En ole täällä etelässä siksi, että Suomi olisi ruma ja ankea talvisin, olen täällä siksi, että oma kaamosmasentunut mieleni näkee kaiken rumana ja synkkänä Pohjolan pimeydessä.

Lissabon on upea kaupunki. Olen ollut täällä viikon, ja nyt viimeisenä iltanani katsoessani taaksepäin voin varmuudella sanoa, että täällä viettämäni viikko on ollut vuoden 2016 ehdottomia kohokohtia. Mutta kun ajattelen Lissabonia, ajattelen paitsi Sintran upeita linnoja, ajattelen paitsi Alfaman jyrkkien mäkien kapeita kujia ja tunnelmallisia raitiovaunuja, minä ajattelen ennen kaikkea harvinaislaatuisen sosiaalisen majapaikkani aamiaiskeskusteluja, minä muistelen sen vielä niitäkin puheliaampia illallisia, minä muistelen marraskuussa ensimmäisenä matkapäivänäni laivalla tapaamaani suomalaisperhettä, jonka seurassa vietin Lissabonissa pari päivää.

Olisiko Alfama ollut yhtä kaunis, jos olisin vaeltanut siellä yksikseni harhaillen kuten kaikissa muissakin kaupungeissa? Olisiko Sintra ollut yhtä vaikuttava, jos en olisi ennen sinne lähtöäni jo kuullut toisten matkaajien tarinoita siitä, ja jos en olisi heti seuraavana päivänä saanut kerrottua kuljeskelujani omaksi tarinakseni?

Alkumatkani matkalukemisenani on ollut Antonio Muñoz Molinan kirja Sefarad (suomenkielisenä käännöksenä). Se on parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Mutta se kertoo ulkopuolisuudesta, se kertoo matkoilla tapahtuvista ihmiskohtaamisista, se kertoo jatkuvasta muutoksesta, ja se kertoo liikkeestä, sekä itse halutusta että etenkin historian pakottamasta. Se kertoo Espanjan kaduista ja kujista, niiden pienistä ilmiöistä, ja elämän virtaamisesta ohikulkijan silmien ohitse. Sen joka kolmas lause osui suoraan juuri lukuhetken tunnelmiin. Uskon, että olisin ylistänyt kirjaa myös kotisohvaltani käsin, niin hieno kuvaus maailmasta ja ihmisyydestä — niiden kauneudesta ja kauheudesta — se on, ja niin upeaa sen moniulotteinen, kertojanääntä ja aikatasoa jopa kesken virkkeen vaihtava kerronta on, mutta olisiko lukukokemus ollut yhtä vahva tutussa nojatuolissa, jalat tutusti koholla pianojakkarani päällä, tuttu kotiseinä edessäni kirjan takana?

Lissabon on upea kaupunki. Vilna on upea kaupunki. Junamatka Dar es salaamista Kapiri mposhiin oli upea matka. Älkää uskoko minua. Kaikissa tapasin upeita ihmisiä. Mielikuvani ovat vääristyneet.

Jos te menette niihin, te saatatte olla yksin.

One thought on “Lissabon, eli kuinka mielipiteeni ovat vääristyneitä

  1. Hyvää pohdintaa! Kiitti ajatuksia herättävästä tekstistä! Kirjoituksesta huomaa hyvin rakkautesi kirjoihin. Voin samaistua, sillä itsellänikin on ollut paljon vaikuttavia lukuelämyksiä nimen omaan tienpäällä. Jäin miettimään myös tuota, että tavallaan Suomi on kaunis näin talvisin, mutta itsellänikin vaikea nähdä tuota kauneutta. Turistina varmasti arvostaisin synkän kaunista pimeyttä ja valkoisia hankia, mutta täällä asuvana talvi on vain kertakaikkiaan liian pitkä. Se vain jatkuu ja jatkuu ja talven eksotiikka ei tunnu enää millään muotoa eksoottiselle. Olen taipumassa sille kannalle et tahdon talvehtimispaikan jostain etelästä, vaikka välillä olin jo ostamassa mökkiä Karjalasta, heilun epävakaasti näiden kahden päätöksen välillä 🙂

Leave a Reply to Anna-Kaisa Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *