Millainen on joulu Lounais-Euroopassa?
Mistä minä tiedän. Minä olen turisti. Minä näen vain kadut, minä näen vain julkisen tilan, näen vain ihmisten liikkeet ja teot, ymmärtämättä heidän sanojaan, ymmärtämättä mitä tapahtuu. Turistina tiedän vain, miltä minusta tuntuu, ja mitä minä koen katsoessani kaikkea sitä mistä en tiedä mitään.
Luin toki netistä mitä jouluna on syytä odottaa, että kuinka kovasti minun on syytä varautua joulua varten. Olisiko joulu sellainen koko valtakunnan totaalinen pysähdys, niin kuin se perinteisesti on aina Suomessa ollut, vai olisiko se vain päivä muiden joukossa, arkinen vapaapäivä niin kuin vaikka joulukuun alussa olleet perustuslakipäivä (6. joulukuuta) tai Marian synnittömän sikiämisen päivä (8. joulukuuta), jotka näkyivät lähinnä kaupunkielämän vilkastumisena.
Ilmeisesti oikea vastaus on jotain niiden välistä. Jouluaattoilta oli hiljainen ja kuollut, ihmisiä ei näkynyt missään, kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Vietin jouluni Farossa, ja kaupungin ravintoloista oli auki vain kolme aasialaisten maahanmuuttajien pyörittämää ravintolaa, jonne kaikki muut kaupunkiin joululta piiloutuneet turistit olivat ahtautuneet syömään. Ravintoloiden ollessa täynnä minä söin suosiolla eväsbanaanin ja myslipatukan, niiden riittäessä ruuantarpeeseeni ihan hyvin, koska olin aiemmin päivällä varautunut mahdolliseen ongelmaan syömällä myöhäisen ja täyttävän lounaan.
Joulupäivän iltana suuri osa ravintoloista sitten taas avautui ja ne täyttyivät ihmisistä, ja tapaninpäivänä kaikki näyttää taas ihan normaalilta. Tätä kirjoittaessani istun junassa matkalla kohti Lissabonia, ja joulu on jo unohdettu. Vaikka tietysti tiedän, että varsinainen juhlapäivä täälläpäin maailmaa on vasta loppiainen, ja lahjojen jakoperinne on sälytetty kolmen itämaan tietäjän harteille (hehän ne lahjat Jeesus-lapsellekin toivat), joten tosiasiassahan sesonki on täällä vasta nyt alkamassa.
Välihuomautuksena kerron, että olen itse asiassa kerran viettänyt loppiaista Barcelonassa, täysin sattumalta, ilman sitä yhtään sen enempää suunnittelematta tai edes tiedostamatta. Kuin mikäkin suomalainen, jolle loppiainen ei merkitse kuin joulukuusen ulosheittoa (vihdoinkin, lopulta), minä käveleskelin lämmöstä ja valosta nautiskellen kaupungilla, yhtäkkiä huomaten, että katuja oli suljettu, ja aivan yhtä yhtäkkisesti illalla törmäten läpipääsemättömään ihmismassaan, tuhansiin ihmisiin jotka olivat ahtautuneet kadun varteen odottamaan jotain. Ajattelin, että jotain varmaankin on tapahtumassa, jäin katselemaan, ja näin viimeisen päälle viritellyn, yliampuvan paraatin täynnä toinen toistaan monimuotoisempia vaunuja, joiden päällä ihmiset tanssivat ja lauloivat selvästi tarkkaan koreografioituja ja huolellisesti harjoiteltuja kuvioitaan, vaunujen vaunu toisensa perään ampuessa ympäristöönsä paitsi värillistä paperisilppua, myös loputtomasti karkkeja. Se oli kuin Suomen penkkariajelut, mutta niin että rekkoihin ja juhlijoiden pukuihin on oikeasti panostettu, sekä rahallisesti että ajallisesti, eikä pelkästään kirjoitettu opettajia salaisesti herjaavia sisäpiirin vitsejä lakanoihin.
Muistan Barcelonan loppiaisesta myös yksityiskohdan, kuinka joku matkailija halusi selvästi jakaa kokemuksensa ystäviensä kanssa Skypessä, ja piti koko paraatin ajan tablettia suorilla käsillä päänsä päällä, lähettäen koko paraatin kuvapuheluna sinne jonnekin internetin toiseen päähän. Hän tuskin näki itse mitään, seisoessaan siellä ihmismassan keskellä, kurkkiessaan olkapäiden yli ohiajavia kärryjä (kuten minäkin tein), mutta ehkä Skypen toisessa päässä sitten näki enemmän. Epäilen kuitenkin, tietäen Skype-puheluiden yleisen tason, etenkin jos ympärillä on mahdollisesti kymmeniä tuhansia muitakin matkapuhelinverkon nettiyhteyksiä kuormittamassa.
Loppiainen sikseen, joulu ei kuitenkaan selvästi ole espanjalainen juttu, ja tuskin portugalilainenkaan. Kyllä kirkoissa on näytteillä perinteisiä seimikuvaelmia, ja Farossa jopa paloaseman halli oli tyhjennetty kokonaan autoista suurta seimikuvaelmaa varten, mutta ei niitä julkisessa tilassa paljoa ole, joten niihin en ole kovinkaan moneen törmännyt, kiitos espanjalaisen tavan pyytää kirkon katsojilta suhteettoman kovia pääsymaksuja. Olen elämäni aikana niin kovan kirkkoähkyn saanut Italian ja Ranskan ja Saksan ja kaikkien Keski-Euroopan maiden suurkirkkoja kiertäessäni, että nykyisin hädin tuskin viitsin käydä kurkkaamassa ilmaisiakaan kirkkoja, joten kymmenen euron pääsymaksu jonkin tusinakatedraalin ovella käännyttää minut kyllä tehokkaasti pois. Espanjan kirkot ovat lähinnä b-suunnitelma, tai oikeastaan f-suunnitelma, sateisten päivien varalle, jos mitään muuta tekemistä en keksi.
Täällä päin matkustaessa katukuvassa joulu näyttäisi olevan lähinnä amerikkalainen juttu, jotain, mitä ihmiset ovat nähneet elokuvissa ja halunneet kopioida kotimaahansa. Vähän kuin Halloween Suomessa, puhdas kopioperinne, jossa ei ole mitään omaa henkeä, mitään aitoa perinnettä, ainoastaan yritys toisintaa jotain mitä on televisiosta oppinut. Kaduilla soivat vain ylikansalliset joululaulut, punanuttuinen joulupukki lentää poroineen ja kiipeää seinillä savupiippuja kohden, ja joulukarusellit toisintavat lähinnä yhdysvaltalaista näkemystä Pohjoisnavasta. Amerikkalaisimmillaan joulukoristeihin tuntuvat luontevasti kuuluvan myös puhtaat Disney-symbolit, mikkihiiret ja akuankat, ja jotain tästä kaikesta kertoo se, että ne tuntuvat täysin virheettöminä sointuvan tämän joulunvieton keskelle. Amerikkalainen juhla, amerikkalaiset hiiret ja ankat.
Jouluvalaistus on kuitenkin jotain, johon Espanjassa on panostettu, ja siihen onkin panostettu sitten kunnolla. Suomi on talvisin synkkä ja ankea maa, jossa luulisi jouluvalojen olevan iso juttu, mutta kyllähän kokemukseni valossa Suomessa on suurinpiirtein koko läntisen Euroopan ankeimmat jouluvalot. Tampereen valoviikot nyt uusittuinakin näyttää vain ledein valaistulta uusversiolta 40-vuotta vanhasta, sirkuksen konkurssimyynnistä ostetusta lamppukoristelusta, kun taas Espanjassa jouluvalaistus räjähtää silmillle täytenä valoshow’na. Malagan pääkatu oli kokonaan katettu valkoisin valoin, täynnä kuunsirppejä ja tähtiä, ja kaksi kertaa illassa, Show Must Go Onin ja Carmina Buranan pärähtäessä kaiuttimista soimaan, se muuttui animoiduksi valojen tanssiksi, ihmisten pysähtyessä kännykkäkamerat ojossa sitä ihastelemaan, innostuneesti taputtaen esityksen loputtua. Ja Sevillassa oli ihan oikea valoshow, laservalojen ampuessa pitkin savutettua yötaivasta, pyrotekniikan pamahdellessa musiikin dramaattisimmissa kohdissa, kahden nuoren naisen tanssiessa leveine, punaisine viittoineen. En tiedä kuinka jouluinen tuo näytös lopulta oli, mutta vaikuttava se oli, vaikka vain kenraaliharjoitusta katselinkin. Poistuin kaupungista päivää ennen varsinaista ensi-iltaa, mutta luulen kenraaliharjoituksen olleen parempi, kun sen pääsi näkemään suhteellisen rauhassa, vain ehkä satapäisen yleisön kanssa, eikä todennäköisesti tuhansien kanssa kuten se oikeasti aikataulutetussa näytöksessään olisi varmasti esitetty.
Tietysti Espanjan jouluvalot kalpenevat täysin mitättömiksi Wienin joulukoristeiden rinnalla, mutta Wien onkin kaupunki, joka on vuosikymmeniä brändännyt itseään joulukaupungiksi. Ei Espanjaan jouluvalojen takia kannata tulla, eivät ne niin hienoja ole. Mutta toisaalta Wien on esimerkki siitä, että ei jouluvalot ole säästä kiinni. Suomi ei voi oikeuttaa ankeita jouluvalojaan talvisella pakkasella, sillä kyllä Itävallankin joulukuiset illat ovat hyytäviä ja usein sateisia.
Ja niin joulu tuli, ja joulu meni. Aattopäivänä minusta hetkittäin tuntui, että olin yksinäinen kulkija väärässä paikassa, ja joulupäivänäkin mieleeni pääsi hetkittäin livahtamaan Sylvian joululaulumainen haikeus Pohjolan pienoisiin pirtteihin, mutta nyt aurinko paistaa, pihalla on valoisaa ja lämmintä kuin Suomen syyskuussa, ja tapaninpäivänä on taas jo ihan hyvä olla jouluttomassa etelässä. Kai ne mikkihiiret ja akuankatkin ihan tarpeeksi jouluisia ovat. Tuntuvathan nuo paikallisillekin kelpaavan.