Huonosta alusta voi päästä vain ylöspäin

Joskus mikään ei onnistu.

Tuuri on vastainen, hajamielisyys voittaa ymmärryksen, ja taidot päättävät mennä täyteen lakkoon — ja harmistusten ja virheiden kierre aiheuttaa noidankehän, jonka seurauksena sitä vain haluaisi hautautua sänkyyn ja jäädä sinne loppuiäkseen.

Mutta ei pysty, koska on tien päällä. Sänky jäi kotiin, kauas taaksepäin.

Tämänkertaisen matkan aloitus on ollut heikoin mahdollinen. Varauduin kyllä hyvin etukäteen, varasin itselleni kokonainen viikon valmistautumisaikaa, lopetin työt viikon ennen matkallelähtöä. Minulla oli paljon suunnitelmia, ajattelin ostaa itselleni uuden kameran, ajattelin piirtää sarjakuvia, ehkä voisin jopa saada aikaan niitä niin monta, että voisin julkaista jo perinteisen joulukalenterin. Leikittelin jopa ukulelen ostamisella, koska sitä olisi pienenä helpompi kuljettaa mukana kuin kitaraa — pianosta puhumattakaan. Ajattelin jopa, että ehtisin oikeasti järjestellä asuntoani, saisin sen oikeasti siistiksi. Ei pelkästään puhtaaksi, pölyttömäksi ja tahrattomaksi, vaan myös jonkinlaiseen järjestykseen. Edes siksi ajaksi kun minä olen poissa.

Sairastuin heti viimeisen työpäiväni illalla. Ajattelin, että no, flunssa kestää pari päivää, onneksi olen varautunut kokonaisella viikolla. Ehtisin vielä ihan hyvin käydä tervehtimässä mummoani ja isotätiäni, jonka syntymäpäivät nyt jäävät väliin kun poistun Suomesta. Ja silti olisi aikaa tehdä kaikki muukin, mitä olen suunnitellut.

Maanantain olin sairas. Tiistain olin sairas. Keskiviikkona tunsin oloni päivällä vähän paremmaksi, ja hain töistä työtodistukset (kaupunki kilpailutti työni, joten työni lakkaa olemasta matkani aikana) ja vähän aloittelin järjestelemään kaikkea, mitä minun oli tarkoitus tehdä. Illalla tunsin itseni sairaammaksi kuin alkuviikosta.

Torstain makoilin taas sängyssä ja katselin Netflixiltä Gilmore Girlsiä, ja hetkittäin koin senkin liian raskaaksi ja keskittymistä vaativaksi. Perjantai meni samoissa merkeissä, mutta paranin kuitenkin sen verran, että pystyin ymmärtämään nokkelampiakin populaarikulttuuriviittauksia. Olin selvästi paranemassa, taas.

Lauantai meni massiivisessa migreenissä, joka ei reagoinut mitenkään lääkkeisiin. Makasin koko päivän pimennetyssä huoneessani silmät kiinni toivoen, että kohtaus menisi ohi, parempina hetkinäni kiroten, että minulla on kiire, ei minulla nyt ole aikaa pääkipua potea.

Lähtöön oli kaksi päivää. Monimuotoinen suunnitelmani matkan hyvästä valmistelusta ja asioiden järjestelystä ennen lähtöä taantui hätäiseksi toiveeksi siitä, että saisin edes matkan vaatimat minimit tehtyä. Että saisin edes pakattua säällisesti. Että saisin edes tiskivuoren tiskattua ja pahimmat pölyt sängyn alle piiloon.

Tämä blogikin on laitettu käyttökuntoon vasta matkan aikana. En ehtinyt sitä tehdä ennen lähtöä.

Ja sitten: Viimeinen ilta ennen lähtöä. Alan tyhjentää kamerani muistikorttia ja ladata sen akkuja, että voisin ottaa matkani varrelta valokuvia (mikä arkinen ja vaatimaton unelma). Kamera jumittuu yhtäkkiä, ei reagoi mihinkään, ei edes virtakytkimeen. Kone ei edes sammu. Otan akun irti, toivon sen nollaavan koneen. Kamera sammuu, muttei reagoi enää mitenkään käynnistykseen. Oletan sen johtuvan akun loppumisesta. Lataan akun täyteen. Ei mitään. Haen netistä ohjeet, joissa kerrotaan miten sama kamera on todistettavasti saatu toistuvasti pelastettua samanlaisesta tilanteesta. Ei mitään.

On viimeinen ilta, joten en ehdi tutustua aiheeseen sen enempää. Ei ole aikaa edes päättää, otanko kameraa lopulta ollenkaan mukaan. Nyt pahimmassa tapauksessa kannan rikkinäistä kameraa mukanani koko matkan. Se vie yllättävän paljon tilaa laukussani.

Tätä kirjoittaessani istun laivassa kohti Travemündea. Päivän aikana olen (toistaiseksi) hukannut yhdet hanskat ja pipon, joka oli ensimmäistä päivää päässäni. Myöhästyin junasta, olin jo laiturilla ja yritin juosta ovelle painavien kantamusteni kanssa, mutta ei, juna ei jäänyt minua odottamaan. Ehkä oli liian kylmä päivä, ettei konduktöörikään viitsinyt pistää päätään junan ulkopuolelle tarkistaakseen vieläkö joku olisi sinne juoksemassa. Ei. Kymmenen metrin päässä ovesta minä katsoin, kun juna alkoi hiljakseen rullata eteenpäin, ilman minua. (Onneksi minulle sentään vielä junan lähdettyäkin suostuttiin myymään uusi lippu lipunvaihdon hinnalla, etten joutunut kokonaan uutta ostamaan.)

Ja nyt minua vaivaa loputtomasti ajatus siitä, että kun lähdin kotoa, ja vetäisin nopeasti jääkaapin töpselin pois seinästä, en varsinaisesti edes tarkistanut, kuinka jäinen pakastinlokero olikaan. Olenko aiheuttanut kotiini pienehkön vesivahingon? Natisevatko ja kupruilevatko lattian naarmuiset laminaatit vielä tavallistakin enemmän palatessani? Yritin soittaa naapurilleni, että kävisi tarkastamassa, mutta en saanut häntä kiinni. En tietenkään. Miten olisin tällaisena päivänä voinutkaan.

Huokaus.

No, flunssa on jo parempi, vaikka edelleen kuulostankin tukkoiselta ja möreältä. Ja ainakin kuljen valoa kohti. Auringon paistaessa murheetkin painavat vähemmän.

Nyt pitäisi vain saada jossain välissä sitten tätä matkaa vielä vähän suunniteltua. Että keksisin, mitä olen täällä tekemässä.

2 thoughts on “Huonosta alusta voi päästä vain ylöspäin

  1. No, huh huh, kylläpä kotoinen arki reagoi nihkeästi lähtöösi! Vastoinkäymisiä kerrakseen… mutta toivotaan, että “pakomatka” sujuu suotuisammissa merkeissä. Hyvää matkaa ja avartavia kokemuksia!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *