Sitten minä kolasin lunta äitini pihatieltä. Lunta oli kymmenen senttiä, mutta onneksi se oli kevyttä pakkaslunta. Jalassani oli jälleen nolostuttavat violetit toppahousut, jotka äitini oli jostain syystä joskus 90-luvulla meille ostanut, ja kenkäni olivat jotkut äitini kumisaappaat. Aivan kuten siellä Ranskassakin, pukeuduin mihin sattuu vaatteisiin vain koska ne olivat työnteolle sopivia.

Lisää lunta leijaili hiljalleen maahan, ja mietin tien kolauksen mielettömyyttä. Kuinka nyt käytän tämän kaiken energian saadakseni tämän lumen tien sivulle, korkeiden lumikasojen päälle ja taakse, ja parin tunnin päästä tie on taas tukossa. Ja mikä turhauttavinta, kahden kuukauden päästä kaikesta tästä ei ole jäljellä enää mitään. Lumi on muuttunut vedeksi, vesi on valunut ojiin, pihalla ei ole enää muistoakaan talvesta.

Ja kuin talvinen lumi, niin jäi viisi kuukauttani Ranskassakin taakseni. En voi valittaa paluuni ajankohtaa, sillä aivan kuten ajattelinkin, täällä on talvi kauneimmillaan. Helsinki nyt oli vielä ankea kuin vain Helsinki talvisaikaan on, harmaa ja sohjoinen, ja se vähä jää mitä jalkakäytävillä ehkä olikin vain hetkittäin pilkisti kaiken sepelin ja hiekan alta. Mutta Kainuun talvi on maaliskuussa kauneimmillaan. Lumikasat ovat korkeita, aurinko on jo tarpeeksi korkealla kimmeltääkseen kauniisti, ja pakkanenkin on siedettävissä lukemissa. Jos vielä viikko pari sitten pieni ääni takaraivossani valittelikin talven välistä jäämistä, nyt on kaikki saatu korkojen kera takaisin. Lumi ja pakkanen, maailman puhtaan valkea kauneus, ne ovat täällä – ilman sitä kauheaa pimeyttä jota vihaan ja jota en lainkaan kaipaa.

Samaan aikaan kun täällä ihmiset jo odottelevat turhautuneina kevään tuloa ja etenkin sitä kesää sen jälkeen, minä osaan vielä nauttia talvesta täysin siemauksin. Minun talveni vasta alkoi, ja se kestää vain pari viikkoa kunnes kevät koittaa. Ja kaksi viikkoa, jos totta puhutaan, on ihan sopiva pituus talvelle. Kunpa talvi kestäisi joka vuosi vain pari viikkoa.

Mutta tämä on erilainen paluu kuin aiemmin. Kun palasin aikoinani vaihdosta Unkarissa, paluuni oli oikea shokki – vihani Suomea ja suomalaisuutta kohtaan räjähti taivaisiin, ja minulle tuotti hyvin suuria vaikeuksia sopeutua enää mihinkään. Paluu oli kuin olisin herännyt kauniista unesta keskelle mitä ankeinta todellisuutta, todellisuutta josta en pitänyt yhtään. Intiasta palasin täyteen yksinäisyyteen, minusta tuntui kuin olisin menettänyt koko aiemman elämäni, etenkin sen osan elämästäni jonka vietin Intiassa. Palasin, kuten silloin pitkään kirjoitinkin, maailmaan, jossa kaikki muut olivat eläneet puoli vuotta omaa elämäänsä, ja johon minä vain putkahdin tyhjästä, ilman mitään yhteyttä keneenkään. Minulla oli omat muistoni, mutta ne olivat omiani, eikä minulla oikeastaan ollut edes kieltä niitä eteenpäin kertoa. Intia oli liian erilainen että sen olisin voinut ihmisten kanssa jakaa.

Mutta nyt. Nyt olen vain palannut. Matka Laroquesta Puolangalle ei tuntunut juuri sen kummemmalle kuin aiemmin jokakuukautinen reissuni Oulusta Puolangalle. Aiempien paluideni epätodellinen olo, se unenomainen epävarmuus siitä tapahtuiko koko matkaani, se puuttuu. Totta kai näen öisin unia jotka saavat vaikutteita viidestä kuukaudestani maatilalla, mutta nekään eivät koskaan sijoitu Namuan maatilalle, ne eivät koskaan sijoitu edes Etelä-Ranskaan. Maatila on vain alitajuinen fiktio joka sekoittaa kaikkia elämäni maalaiselämäkokemuksia, joista Namuan farmi on ainoastaan yksi. Aamuisin toki herään epätietoisena siitä missä olen, ja monesti unieni päättyessä, valveunen saapuessa siihen pisteeseen jossa päätän herätä, olen epätietoinen mihin maisemaan minun pitäisi odottaa silmieni avautuvan. Mutta sekin on normaalia, se on arkisten aamujeni epätodellisuutta, jota olen tuntenut koko elämäni, sitä unen ja valveen rajatilaa, jossa koko maailma tuntuu yhtä epätodelliselta kuin unetkin.

Palasin Suomeen vasta vajaa viikko sitten, ja nyt olen jo täysin sopeutunut. Totta kai olen muuttunut matkani varrella – kaikki ne uudet ihmiset, kaikki ne uudet kokemukset, kaikki ne teot, ajatukset ja sanat joita olen tehnyt ovat minusta kuorineet taas kerran uutta ihmistä. Suhtautumiseni ruokaan on muuttunut, suhtautumiseni koiriin on muuttunut, suhtautumiseni Ranskaan, sen kieleen ja kulttuuriin on muuttunut. Kyllä, liikennevaloissa seisominen tuntuu nyt vieraalta, kyllä, teiden leveys ja niiden autius tuntuu nyt oudolta, kyllä, joka paikka on niin puhdas ja siisti ettei tiedä mihin uskaltaisi koskea. Ja kyllä, jalkani kiittävät ettei enää pidä kulkea koko aikaa kengät jalassa, ja kyllä, koko ruumiini kiittää sitä että täällä on taas oikea sisälämmitys ja pakkaseristys, ja kyllä, olen koko sielustani iloinen päästessäni takaisin suomalaisten leipähyllyjen ääreen – ruisleipää syödessäni tunsin aitoa iloa Suomen olemassaolosta. Mutta sitä yhden elämän päättymisen tuomaa shokkia ei ole, sitä maailman muuttumisen vierautta ei tunnu.

Onko kyse siitä, että olen jo tottunut? Että olen jo niin monta kertaa palannut maailmalta, että osaan jo sopeutua paluushokkiin, ja tiedän jo miltä sen pitäisi tuntua joten sitä ei tule? Vai onko kyse siitä, että Ranska kuitenkin on hyvin läheistä kulttuuripiiriä Suomen kanssa, ja varsinkin Namuan tila olisi voinut olla ihan hyvin missä tahansa päin maailmaa, yhtä kotonaan Suomessa kuin Etelä-Ranskassakin? Että kaikki ne ihmiset jotka siellä tapasin olisivat kaikki voineet matkustaa ihan yhtä hyvin Suomeen kuin Ranskaankin? Vai onko kyse vain siitä, että matkustin junalla enkä lentokoneella? Että käytin paluuseeni aikaan, maisemien ja maailman hiljakseen muuttuessa suomalaisemmiksi ja suomalaisemmiksi, mieleni helpommin vastaanottaessa muutoksen kun se tulikin vastaan kilometri kilometriltä eikä vain lentokoneen näkymättömässä siirtymässä, nousussa pilvien ylle ja laskussa erilaiseen todellisuuteen? Vai onko kyse kaikesta tästä?

Kaivoin pöytäkoneeni laatikosta, kopioin sille matkani valokuvat. Kävin niitä läpi. Pysähdyin niiden ihmisten ääreen joita minulla on jäänyt lievä ikävä, hidastin niiden muistojen kohdalla jotka saavat minut onnellisena hymyilemään, irvistin ikäville muistoille, tuhosin epäterävät ja kaksoiskappaleet, naputtelin yhdentekevät maisemakuvat pikavauhtia ohi. Olen onnellinen päästessäni taas tietokoneeni ääreen, olen iloinen saadessani taas omaisuuteni itselleni. Muistelin että minulla olisi paljon vähemmän vaatteita. Sanokaa minua materialistiksi, mutta niin suuri osa minusta on kuitenkin siinä vähässä mitä olen elämäni aikana itselleni ostanut, että sen puute tuntuu. Minä olen kirjahyllyni sisältö, minä olen kovalevyni talletukset.

Mutta lumi on tavallista. Tällä pihalla sen kolaus sujuu samalla tavoin kuin kahtenakymmenenä vuonna aiemminkin. Tiedän mihin kohtiin täällä syntyvät kinokset, tiedän missä kohti lumen alla on pensaita, tiedän mihin kohti tietä kerääntyvät vaikeasti kolattavat jääkokkareet. Olen taas irti ajasta, viikko sen jälkeen kun palasin Helsinkiin, kaksi viikkoa sen jälkeen kun olin Pariisissa, kolme viikkoa sen jälkeen kun olin juuri lähtenyt Namuan tilalta. Kuitenkin näistä ajan yksiköistä päällimmäisin aika on viimeisen kahdeksantoista vuoden pysähtyneisyys, tämä talo, äitini koti, sen tutut seinät, sen tutut käsittämättömät pohjaratkaisut, sen tutut hajut, tavaroiden paikat. Viikko sitten palannut matkani tuntuu yhtä läheiseltä kuin varhaisteini-iän epävarmat nolot sattumukset. Hassuja muistoja, näin etäisyyden takaa, oli etäisyys sitten päiviä tai vuosikymmen.

Tänne päättyi matkani. Minne täältä jatkan, sitä en vielä tiedä. Asuntoa minulla ei ole, työtä minulla ei ole, suunnitelmat ovat hataria ja epätarkkoja. Mutta se on joka tapauksessa uusi tarina. Kimmo ei ole enää Ranskassa.

Blogi päättyy. Kiitän kaikkia lukijoitani seurasta, toivottavasti olette viihtyneet. Leipajapiima.com osaltani vaikenee, mutta totta kai internet-seikkailuni jatkuvat astetta visuaalisemmassa muodossa Katvealueella. Nyt kun olen taas tutussa ja tylsässä Suomessa, toivon että minulla olisi paremmin aikaa tuottaa sarjakuvia.

Kuulemiin – ainakin siihen asti että poistun taas Suomesta. Toivon että se tapahtuu viimeistään ensi marraskuussa.

Totta puhuen en pidä matkustamisesta juuri lainkaan. Se on pääsääntöisesti puuduttavaa ja rasittavaa. Junan ikkunasta avautuvia toisteisia maisemia, iltaisin pelkkää mustaa, ja enemmän tai vähemmän samanlaisina toistuvia hotellihuoneita. Ihmisiä jotka tuntee pisimmilläänkin kolme varttia. Ei se ole mitään elämää sellainen.

Miksi ihmiset ajattelevat, nähdessään minut valokuvaamassa ympäristöäni ja ohikulkijoita, että minä olisin hyvä ottamaan heistä valokuvan heidän kamerallaan? Voi olla, että joskus omalla kamerallani saan hyviäkin kuvia, yksi sadasta on jo vahingossakin hyvä, mutta jos kädessäni on halpapokkari jollaista en ole koskaan edes ennen nähnyt, onnistumisen todennäköisyys on kovin kehno. Mutta onneksi kamerat ovat nykyisin digitaalisia – filmikamera-aikaan tunsin huonoista valokuvistani paljon suurempaa syyllisyyttä, sillä ne maksoivat omistajalleen rahaa eikä niitä ottaessa ollut aavistustakaan niiden lopullisesta tasosta.

On päiviä, jolloin aurinko paistaa, jolloin vesi liplattaa hypnoottisesti, jolloin joka ainoan vastaantulijan kauniit kasvot ovat riittävä syy rakastaa maailmaa ja haluta nähdä se kaikki. Ja on päiviä, jolloin sataa, ravintolat myyvät pelkkiä täyslihavartaita, hotellien vastaanotto aukeaa vasta kahden tunnin päästä ja rinkka painaa selkää, ja antaisin mitä vain ollakseni kotona.

En ymmärrä hotellihuoneiden televisioita. Kuka matkustaa maan ääriin – tai edes naapurikaupunkiin – kaupunkiin täynnä elämää ja ihmisiä ja tekemistä, ja katsoo televisiota? Eikö matkustaminen ole juuri sitä että pääsee televisiosta eroon, pois siitä arjen tyhjyydestä jota ihmiset yleensä yrittävät passiivisella televisiokuolemalla täyttää.

Yleisesti ottaen halvat hotellit ovat keskihintaisia mielenkiintoisempia. Niillä on persoonallisuus, niillä on karismaa, niillä on sielu ja niiden seinistä ja lattioista näkyy historia. Keskihintaiset ovat ainoastaan puhtaita ja steriilejä, ankeita ja useimmiten valkoisia.

Mietin, monenko kaupungin julkisilla liikennevälineillä olenkaan elämässäni matkustanut (taksit ja vastaavat poislukien): Oulu, Helsinki. München, Praha, Pariisi, Wien, Innsbruck. Miskolc, Budapest, Debrecen. Bangalore, Mumbai (huh huh), Chennai. Barcelona, Marseille, Bordeaux. Onhan niitä jo jokunen kerääntynyt. Aika samanlaisia ne ovat kaikkialla, vaikka ehkä Intian paikallisbussit ja -junat ovatkin hieman erilaisempia.

Alkuvuosi on paras aika matkustaa. On tilaa, on halpaa, eikä ole koko aikaa sellainen sopulimainen turistiolo. Ja sen minkä lämpötilassa ja sesongin ulkopuolella suljetuissa museoissa, ravintoloissa ja hotelleissa menettää, sitä ei osaa edes kaivata. Etenkään kun muistaa millaista samaan aikaan on Suomessa. Eikä Etelä-Ranskassa ollut helmikuussa enää edes kylmää, ainakaan joka päivä.

Bordeaux on kaupunki, jossa voisin rakastua. Sitten aina vuosipäivinä voisimme kulkea käsi kädessä joenrantaa pitkin ja tavoitella sitä romanssin alun sykähdyttävää tunnelmaa. Bordeaux’ssa sen tavoittamisen ei luulisi olevan vaikeaa.

Marseille oli kuin Helsinki: Satamakaupunki joka on rakentanut identiteettiään meren ympärille, rannikkokaupunki joka ei ole tasaisuudesta kuullutkaan. Välimeri haisee samalle kuin Itämerikin, ja kalatori haisee kalatorille niin Kauppatorilla kuin Vieux Portissa. Mutta sitten istahdin aurinkoiselle hiekkarannalle tammikuussa ja käärin hihani ettei minulla olisi niin kuuma. Illuusio karisi.

En tiedä tottuuko Suomessa kasvanut siihen koskaan. Sitä eksyy satunnaiselle, syrjäiselle asuinalueelle, joka näyttää jopa halvalta, melkein kuin lähiaikoina slummiutuvalta, ja sitten sitä kääntyy nurkan ympäri, ja siellä seisoo roomalaisaikaisen amfiteatterin neljänneksen raunio. Siellä se seisoo kuin sivuhuomautuksena maanosan historiasta, jokseenkin unohdettuna, ilman että kukaan juuri välittää. Ainoastaan yksi punainen ”pääsy kielletty – historiallinen muistomerkki” -kyltti muistuttaa että kyseessä olisi jotain erikoista. Suomessa turistit matkustavat Turkuun, koska siellä on vielä jäljellä kymmenen metriä keskiaikaista, kapeaa katua.

Miksi kaikki kysyvät minulta tietä? Mikä minussa viestittää että minä tietäisin? Onko se olkapäiltäni roikkuva iso ja ilmiselvä kameralaukku, vai onko se useimmiten kädessäni roikkuva kangaskassi jossa lukee isoin, punaisin kirjaimin selväksi suomeksi ”ulkoministeriö, kehitysapu”? Eivätkö nuo ennemmin viestitä turistia kuin turisti-infoa?

Jos uskoisin jumalten lähettävän ihmisille kätkettyjä viestejä käännyttääkseen näitä uskomaan itseensä, miten olisi se, että käytyäni ensin hetken ajan sattumalta katolisessa messussa joka alkoi kulkiessani kirkon ohi, puoli tuntia myöhemmin mormonitytöt pysäyttävät minut kaupungin toisessa päässä keskustellakseen kanssani Jeesuksesta Kristuksesta? Mutta ei, en usko että kenenkään jumalan pitäisi turvautua noin halpahintaiseen manipulointiin – jos jumaliin haluaa uskoa, niin kyllä maailma jo itsessään on tarpeeksi suuri ihme niistä todistamaan. Ihmettelen vain, että miksi mormonitkin pysäyttivät juuri minut? Onko joku tatuoinut salaa otsaani ”puhukaa minulle” -tekstin?

”Kaipaan äidinkieltäni. Puhukaa minulle.” Voisin painattaa itselleni paidan, jossa nuo sanat lukisivat isolla, ja tietysti suomeksi. Ehkä joku sen lukisi, ja siihen reagoisi, enkä olisi neljää kuukautta ilman suomen puhumista.

Kun sitten puhuin suomea Pariisissa tavatessani Teemun, se tuntui vain väärältä, jotenkin suuhuni sopimattomalta, ja joka ainoa sana syntyi täyden itsetietoisuuden läpi. Kun Clara saapui paikalle, ja saimme vaihtaa taas tuttuun ja turvalliseen englantiin, oloni helpottui. Ja se jos mikä on kamalaa – olen niin vieraantunut kielestäni etten osaa sitä enää edes pitää omanani. Mutta kiitos Teemun, sain sentään jonkinlaisen lyhyen kielikylvyn ennen Suomeen paluutani. Ehkä Suomessa osaan jo taas puhua. Tai ei, sanat ja kielioppi hukkuvat varmasti vielä pitkään, mutta ehkä suomi tuntuu suussani kuitenkin luonnolliselta.

Miksi Ranska ja Saksa ovat Suomea parempia maita? Koska junissa ovat kaikki ikäluokat ja sukupuolet edustettuina. Suomessa junissa ei montaa yli kolmikymppistä miestä yleensä löydy, mutta Keski-Euroopassa niitä on lähes puolet, niin kuin kuuluukin.

Siitä tietää lähestyvänsä Suomea, kun jokaisella pysähdyspaikalla on suomenkieliset nimet: Hampuri, Kööpenhamina, Tukholma.

Hampurin kadulla näin tämän talven ensimmäiset lumet. Siinä se oli: kevään viimeisen kinoksen viimeiset likaiset jäänteet, ripaus jäätä ja loskaa hiekan ja sepelin seassa. Talvi!

Käänteinen kulttuurishokki alkoi jo Kölnissä. Nämä leveät tiet, nämä puhtaat kadut, nämä liikennesääntöjä tottelevat ihmiset. Sähkötöpseleitäkin on helpompi käyttää, niissä ei ole enää typerää metallikeppiä pistokkeen keskellä.

Kaakkois-Ranskan poliisit ovat pelottavia. Ne jotenkin hyökyvät aggressiota, ja niitä katsoessaan tulee olo kuin katselisi aseistautunutta rikollisjärjestöä, jonkinlaista virkapukuihin pukeutunutta mafiaa. Ei tule mieleenkään, että Poliisi on ystävä, ja että voisin käydä poliisilta kysymässä tietä eksyessäni. Ne näyttävät siltä, että he olisivat valmiit vetämään turpaan jo pelkästä heitä kohti katsomisesta. Bordeux’ssa poliisien imagoon on selkeästi käytetty enemmän huomiota, ja he kävelevät ainakin vanhan kaupungin kaduilla aina pareina, joissa toinen oli nainen, eikä heissä juurikaan ole sitä väkivaltaista uhoa joka etenkin Perpignanin poliisissa oli näkyvintä. Eikä Pariisikaan niin paha ole, jos unohtaa ne rynnäkkökiväärein varustautuneet sotilaat jokaisella rautatieasemalla ja turistikohteella. Mutta sitten tulin Kölniin, jonka rautatieasemalla oli toistakymmentä täyteen mellakkavarustukseen varustautunutta poliisia, ja silti Ranskan jälkeen ne näyttivät niin leppoisilta ja mukavilta että niitä olisi tehnyt mieli käydä halaamassa – kivoja poliisisetiä ja -tätejä, vihdoin, pitkästä aikaa.

Lupaan ja vannon, että en astu jalallani Ruotsiin enkä Tanskaan niin kauan kun nämä takapajuiset junttilat käyttävät idioottivaluuttojaan. Tarkoitukseni oli nytkin vain kiitää näiden läpi, juuri rasittavien rahaongelmien takia, mutta jumiuduin juna-aikatauluissa lukemani virheen (ja täysien junien) vuoksi Kööpenhaminaan. Ja minä vihaan tätä maata. Tai ainakin sen kruunuja.

Toisaalta Kööpenhaminassa tuulahtaa jo Pohjoismaiden parhaat puolet. Rautatieaseman patonkitiskiltä löytyy jo useita kasvisleipävaihtoehtoja, ja leivät saa halutessaan täysjyväleipinä. Kaukana se eteläranskalainen kavala maailma jossa ihmiset eivät ymmärrä sanaa ”vegetarienne” vaikka sen moneen kertaan eri tavoilla, ranskaksi ja englanniksi lausuisi.

Matka jatkuu vielä muutamia päiviä. Viikon vähemmän kuin alun alkaen suunnittelin, mutta ainakin päivän enemmän kuin vielä lauantaiaamuna ajattelin.

Mutta Kimmo, kuulen mielessäni kuvitteellisen lukijani kysyvän, jos se kerran on niin kiusallista, niin miksi sitten syöt puistonpenkeillä? Vastauksia on muutama:

1) Hotellihuoneissa, ainakin näissä halvoissa joissa olen viime aikoina aikaani viettänyt, syöminen on käyttöehdoissa kielletty. Toki sitä nyt yhden omenan verran voin aina rikkoa, ainakin jos syön sen käsienpesualtaan päällä, mutta jos isomman ja murustelevamman välipalan tai lounaankorvikkeen aion syödä, mielelläni hotellin sääntöjä noudattaisin.

2) Budjettini on rajallinen, joten eväiden syömisellä puistossa säästää kuitenkin useamman euron päivässä. Tietysti olisi helpompi säästää menoja majoituksesta ja matkustamisesta, mutta Couchsurfing ja kimppakyytiautoilu edellyttäisi sellaista sosiaalisuutta jonka kiintiöni on tilapäisesti täynnä.

Ja 3) eli se ainoa todellinen syy: Ranska on kasvissyöjän helvetti. Siinä missä Suomessa voi olla jokseenkin varma, että joka ainoasta pikkukylän räkäisimmästä grillistä löytyy jonkinlainen kasvishampurilainen, ja jossa jossain on intialainen ravintola sen valikoimasta ainakin neljäsosa on kasvisruokaa – mutta ainakin tässä osassa Ranskaa jopa 200 tuhannen asukkaan kaupungissa ainoa löytyvä kasvisruoka saattaa olla pizza margherita (valkoista jauhoa, tomaattia ja juustoa), eikä sitäkään myydä kaikissa pitserioissa. Täytyy sanoa, että ennen täällä matkusteluani minulla ei ollut koskaan käynyt edes mielessä, että jossain voisi olla ”intialainen ravintola”, joka ei myy lainkaan kasvisruokaa, mutta täällä niitä on useampikin. Kyllä, Intiasta itsestään löytyy kyllä niitä ”non-veg” -ravintoloita, joissa ei juuri kasvisruokia tarjoilla, mutta nämä olivat kaikki joitain hyvin epäilyttäviä kälyisiä ruokaräkälöitä, joissa pelkää saavansa ruokamyrkytyksen jo pelkästään pöytää koskettamalla. Mutta joka tapauksessa intialainen keittiö on kasvisruokakeittiö, ja kaikki intialaiset liharuuat ovat aina jälkikäteen tehtyjä variaatioita joista keskeinen kasvisaines on vain korvattu tylsällä lihalla. Toisin sanoen ”intialainen liharuoka” on suurelta osin samanlainen länsimainen keksintö kuin intialainen vapaa seksi, intialainen huumeiden käyttö tai intialainen tyylitaju. Kun on lopulta tarpeeksi monen ravintolan ikkunoita sanakirjan kanssa tavannut ja lopulta nälissään alkavassa migreenissä antanut periksi ja suostunut syömään jonkinlaisen kasvispitsantekeleen, kyllä, minä istun seuraavana päivänä mieluummin puistonpenkillä syömässä omenaa ja täysjyvänäkkileipää, häiritköön ihmiset miten paljon tahtovat.

Tai no, ehkä listaani pitää lisätä vielä pari muutakin syytä. 4) Viimeiset neljä kuukautta olen syönyt parempaa ruokaa kuin koskaan sitä ennen, ja Namuan ensiluokkaiset kokkaukset ovat totuttaneet makuhermoni liian hyvään. Olen lisäksi syönyt niin monipuolisesti ja terveellisesti, että joutuessaan pahojen valkojauhopitsojen ravintoarvottomaan tyhjiöön elimistöni kohtelee sitä lähestulkoon myrkkynä.

Ja 5) Olen ollut nyt 4 kuukautta lähestulkoon täysin vegaani. Juusto ja kananmuna tuottaa minulle nyt eettisiä ongelmia. Tämä ei nyt sinänsä uutta ole, vaikea minun on niiden syöntiä ollut itselleni perustella aiemminkaan, täysin tietoisena siitä että tehotuotantoeläimen elämän onnellisin, ellei ainut onnellinen päivä koittaa teurastamossa – mutta koska aiemmin olen aina kannattanut veganismia ainoastaan teoriassa sitä käytännössä edes kokeilematta, en ole koskaan joutunut kohtaamaan oman ruokavalioni itsepetoksellisuutta. Vaikken olekaan maitotuotteiden ja kananmunien syömistä ajatuksen tasolla pitänyt, tähän saakka se on aina ollut minulle käytännön tasolla ”normaalia”, ja siten niiden pois jättäminen olisi vaikea ja iso askel. Enää se ei sitä ole. Ja eettisten ongelmien lisäksi olen joutunut huomaamaan, että neljä kuukautta taitaa olla tarpeeksi pitkä aika elimistölle unohtaa ainakin osa maitotuotteiden ja kananmunien bakteerikannasta – mahani ei ole ollut täysin vastaanottavainen.

Mutta älkää pelätkö, se osa lukijakunnastani joka pitää jo kasvissyöntiäkin radikaalina vaihtoehtoelämänä: En ole vegaaniksi ryhtymässä, ainakaan heti tai ainakaan kokonaan. Etenkin tämän matkan ajan, ennen Pohjoismaihin paluutani kasvissyöntikin on jo tarpeeksi haastavaa, ja ennen kun ryhdyn vegaaniksi minun on opittava vielä paljon lisää ruoanlaitosta. Mutta veganismia kohden olen matkalla – vaikka ensimmäinen askel nyt olisikin vain syödä omenia puistonpenkillä – ellei sitten rakkauteni laadukkaita juustoja kohtaan lopulta torppaa tätä kehitysaskeltani.

Ja niin on taas yksi elämänvaihe takana.

Kävin taas kerran pihakompostin päällä tyhjentämässä rakkoani, kun Turnip alkoi naukua lempipaikassaan korkealla puussa. Aina yhtä ketterästi, koko ajan ääntelehtien, kuin huutaen älä mene, minä olen tulossa, se laskeutui puusta ja tuli kiehnäämään jalkoihini. Otin sen syliini, rapsutin sitä ja sanoin sille hei hei, pidä huolta itsestäsi, ja pidä huolta sisaruksistasi. Kävelin Turnip sylissäni talon taakse, jossa tiesin, tai ehkä toivoin, Dharman olevan puhdistamassa uima-allasta.

”Joko olet pakannut”, hän kysyi.

”Suurin piirtein”, vastasin, ”olen surkea pakkaaja, unohdan aina kaiken jälkeeni.”

Dharma hymyili, hän ei sanonut mitään. Hän harjasi uima-altaan pohjaan, nostaen leikkaamiemme ruokojen sinne jättämät roskat pintaan, ja sitten noukkien ne altaasta pois. Kysyin häneltä mitä hän oli tekemässä, vaikka sen jo tiesinkin, ja hän kertoi, vaikka tiesikin minun jo tietävän.

Katsoin häntä hetken, etsien jotain sanottavaa. ”Jos huomaat, että olen unohtanut tänne jotain”, aloitin.

”Minä lähetän sen perääsi”, hän lopetti lauseeni.

”Mutta vain jos se on jotain arvokasta. Jos se on rahaa, pidä hyvänäsi, mutta jos se on vaikka muistivihko täynnä rakkauskirjeitä entisille homorakastajilleni, sen haluaisin takaisin.” En tiedä miksi sanoin tämän viittauksen, koska tiesin ettei Dharma sitä tuntenut. Jouduin selittämään.

Tilalla oli mies, joka jätti jälkeensä muistivihkon täynnä rakkauskirjeitä. Vaikka hän oli tilalla viikkokausia, hän ei ollut koskaan sanonut olevansa homo, ehkä joskus sivulauseessa viitannut, kyllä, mutta aivan yhtä lailla hän toisinaan ylläpiti hyvinkin voimakasta heteroimagoa. Mutta hänen vihkonsa kaikki kirjeet oli osoitettu miehille. Mies ei koskaan vihkonsa perään kysellyt, ja revittyäni kirjoitetut sivut pois otin sen loput sivut itselleni. Kirjeet oli kirjoitettu kielellä jota en osaa, ja nyt ne on hänen yksityisyyttään suojellakseen poltettu (en pitänyt siitä kun hänen maannaisensa lukivat niitä ja nauroivat hänen ylipateettiselle ja naiiville kirjoitustyylilleen). Yhtä kaikki, jos minulta jäisi jälkeeni jotain vastaavaa, haluaisin ne takaisin itselleni. Sen kerroin, ja jatkoin.

Aikoinaan marraskuun alussa kun kävimme vuoren päällä Mollyn ja Ralphin kanssa, huomasin pudottaneeni pienen mustan muistikirjani, ja palasin takaisin, kuljin takaisin jälkiämme puoli tuntia vuorta ylöspäin, vaikka minua väsytti ja vaikka minulla oli lievää nestehukkaa – mutta halusin ehdottomasti vihkoni takaisin, kaikki sen muistot, kaiken sen sinne suunnitellun tulevaisuuden. Jos se tilalta löytyisi lähdettyäni, toivoisin saavani sen perässäni Suomeen. Todella toivoisin.

Juna lähti Perpignanin asemalta. Katsoin ikkunasta Canigoun lumisten huippujen peittyvän pilviin. Tämä koko suuri vuori, joka on viimeiset neljä kuukautta noussut näköalani horisontissa, jonka lumen määrän vaihtelu on erinomaisesti osoittanut päivän lämpötilan, oli nyt jäämässä taakseni, ja oli samalla itsekseenkin peittymässä sumuun, katoamassa. Mikä erinomainen vertauskuva lähdölleni, ajattelin. Hei hei, Canigou, sanoin hiljaa mielessäni.

Olen huono sanomaan hyvästejä. Vihaan sitä, inhoan sitä. Haluaisin aina livahtaa huomaamatta pimeydessä, jälkeeni vain pienen lapun jääkaapin oveen jättäen, lähdön jälkeen ehkä perään sähköpostilla hyvästellen.

Reppuni olivat takapenkillä. Ralph sitoi auton rikkinäistä peräluukkua mustekalalla kiinni. Kävelin sisälle keittiöön, jossa Dharma aloitteli lounastiskejä ja Namua hääräsi jotain omiaan, ruokalevolleen valmistautuen. Namua tuli ja halasi minua, kiitti kaikesta ja toivotti kaikkea hyvää. Mumisin jotain samankaltaista takaisin. Dharma kääntyi tiskialtaalta minua päin, hymyili ja tuli kädet levällään halaamaan minua. Hän halasi oikeasti, hän rutisti, hän piti kiinni – se ei ollut pelkkä muodollinen selkääntaputus, pelkkä leuan asettaminen olkapään tienoille, se oli halaus joka viestitti että hänestä oli surullista jättää minua, että hänestä oli ollut oikeasti mukava minuun tutustua. En ollut yllättynyt, oletin että hän voisi jotain sellaista tehdä, salaa sitä toivoinkin, ja silmänräpäyksen ajan häntä siinä halatessani alitajuisesti ajattelin etten haluaisi päästää hänestä irti. Mutta silmänräpäys päättyi, vaikka silmiäni pitkitetysti kiinni pidinkin, ja halaus päättyi, ja olin taas siinä todellisuudessa jossa hädin tuskin tunsin koko tyttöä, maailmassa jossa kohtelin häntä kuin sitä juuri ja juuri viikon tuntemaani tuttavaa joka hän olikin.

”Olethan Facebookissa?” kysyin.

”Minä etsin sinut sieltä”, hän vastasi.

Käännyin ympäri, ehkä nyökkäsin Dharmaa kohden, nousin autoon. Nostin Namualle kättä, laskimme hetken leikkiä siitä että olisin varastamassa Dumpling-kissaa mukaani. Ralph peruutti. Nousin autosta avaamaan portin, suljin sen ja nousin taas autoon.

Bussipysäkillä kättelin Ralphin. ”Jos koskaan satut jostain syystä olemaan Suomen seutuvilla, ota yhteyttä.”

Ralph ajoi pois. Kukaan ei nähnyt minun itkevän, koska en itkenyt. Mutta jos kukaan olisi tarkkaan katsonut, hän olisi huomannut että itku oli lähellä.

Tai talvi kai täällä edelleen on. Yöpakkasten odotetaan palaavan, ensilumen sataminen on mahdollista vielä maaliskuussakin, ja kaikkiaan luonto on kuollutta. Ei täällä tietenkään talvea koskaan ole sellaisena kuin minä suomalaisena sen hahmottaisin, mutta kyllä minä talven talveksi täälläkin onnistun ymmärtämään. Vaikka täällä haisisikin keväältä.

On jotenkin ironista, että neljä kuukautta täällä oltuani löydän metsästä sen täydellisen paikan, sen rauhaisen kiven jonka päällä istua ja kirjoittaa, jonka päällä istahtaa ja levähtää, jonka päälle paeta kavalaa maailmaa, vasta pari päivää ennen lähtöäni pois. Tätä kirjoittaessani istun nyt sillä kivellä. Vuoristopuro kohisee vierelläni, laskee alas sinne missä välillä lähes päivittäin olemme kävelyttäneet koiria, mutta näin korkealle puron äärelle en ole koskaan aiemmin kiivennyt. Löysin uuden polun jota en ollut ennen kulkenut, kuljin sitä kunnes se päättyi, ja kiipesin puronvartta vielä toista sataa metriä. Jos tänne joku toinen ihminen joskus eksyisikin, se ei tapahdu tähän vuodenaikaan.

Yläpuolellani, noin sadan metrin päässä, näen ehkä kymmenpäisen vuorivuohilauman. Siellä ne seisovat, kuin poseeraten, isojen jylhien kivien päällä, hämmentävän ketterästi kiveltä toiselle hyppien. On isoja vuohia, pikkukilejä, on valkoisia on mustia on harmaita. Ensin kun ne huomasin, ne seisoivat siellä hievahtamatta ja katselivat minua, kuin tarkkaillen, arvioiden kuinka suuri uhka olisin. Kun pysähdyin paikoilleni, istahdin alas ja kaivoin muistivihkoni esille, ne kyllästyivät katselemaan ja lähtivät jatkamaan kiipeämistään. Ei se näytä syövän meitä, ne ajattelivat, eikä se näytä meillekään syömäkelpoiselta, joten mitä siihen sen enempää mielenkiintoa tuhlaamaan.

Totta kai olen koko ajan salaa täällä toivonut törmääväni villisikaan. Aivan samalla tavalla kuin Suomen metrissä aina haaveilen näkeväni vilauksen karhusta. Tietysti haluaisin nähdä nämä isot, pelottavat eläimet mieluiten turvallisen etäisyyden päästä, kuin nuo kilipukit tuolla kallion laella, mutta kuitenkin, nähdä. Mutta eivätköhän villisiatkin ihmisiä pelkää, ja hajun saadessaan livahda mahdollisimman nopeasti karkuun. Ja syystäkin. Joka keskiviikko ja viikonloppu niitä täällä jahdataan ja ammutaan. Ei se luottamusta herätä.

Itse asiassa juuri nyt tässä ei haise ei keväälle eikä kesälle. Tässä haisee koskelle, tässä haisee putoukselle, tässä haisee virtaavalle vedelle. Tiedättehän sen imelähkön, hieman mädäntyneen tuoksun, joka vedellä monesti on. Se on se sama tuoksu joka tuoreella kalalla useimmiten on, mutta vain ilman sitä itse kalan ominaistuoksua. Sille tässä haisee.

Viimeisiä päiviä viedään. Jäljellä olevat tunnitkin lasketaan enää kymmenissä. Työtunteja on enää yksittäisiä, tai jos käyttäisin pois kaikki käyttämättä jääneet vapaapäiväni voisin vain loikoilla, istua vuoripuron varrella ja haistella kevättä jo eilisestä lähtien.

On parasta lähteä kun on vielä hauskaa. En ole varma olenko lähdössä ajoissa. Paljon on asioita joista tässä paikassa pidän: kissat, nämä vuoret, niiden polut, nämä maisemat, pääpiirteissään tämä työ, nämä kädenaskareet, puunhakkuu, kuokkiminen; moni näistä ihmisistä, näistä vastatulleistakin on sääli jättää. Mutta sitten on se toinen puoli: oman tilan puuttuminen, oman ajan puute, sen puute, että saisin itse valita kenen kanssa aikaansa viettää. Valta sanoa ihmiselle, joka tulee hulluuskohtauksen vallassa raivoamaan ilman mitään näkyvää syytä, että en halua olla tässä kanssani – tai edes mahdollisuus mennä toiseen huoneeseen, niin että siellä voi tehdä muutakin kuin nukkua tai paleltua.

Olen viime päivinä rapsutellut kissoja jäähyväisiksi. Eilen kun Turnip taas juoksi tilan toisesta päästä jalkoihini kiehnäämään ja sylissäni työnsi nenääni päällään, minä melkein itkin. Olen katsellut keskeneräisiä projekteja ja miettinyt mitähän niistäkin tullee, ja olen herkkuja notkuvat ruokapöydän äärellä antanut makunystyröideni tiedostaa etten tule näin hyvin ja näin hyvää syömään välttämättä enää koskaan.

Kirkonkello lyö kaukaisuudessa. Kello on viisi. Barcelonaan laskeutumassa olevat lentokoneet humisevat jossain pilvien takana. Koirat haukkuvat pitkin silmänkantamattomiin jatkuvaa tasankoa. Jossain kaukana jyrisee ukonilma. Namuan talon savupiipusta nousee valkoinen savu. Takka on taas sytytetty, on tulossa kylmä, aurinko on jo laskenut vuoren taakse.

Ei tämä koskaan ole kodilta tuntunut, mutta kyllä tälle alueelle varmasti kotiutuakin voisi.

Talon seitsemän kissaa, olkaa hyvät.

BC

Olen huolissani BC.stä. Se ei näytä hyvinvoivalta: Yrittäessään hypätä pöydältä sen hyppy jää usein puolimatkaan, ja vain vaivoin se saa etutassuillaan itsensä nostettua ylös; ja kun se kehrää, sen kehräys on jotenkin levotonta ja nopeatempoista, kuin sillä olisi jonkinlaisia hengitysvaikeuksia. Mutta toisaalta, BC on jo kuusitoistavuotias kissavanhus, monta vuotta kissojen odotettavissa olevan eliniän tuolla puolen. Aiemmin olin siitä vielä enemmän huolissani, kun se vielä tärisi kävellessään ja sai moniminuuttisia yskänkohtauksia, mutta ne taisivat olla vain jokin tavallinen kissatauti, enää noita oireita ei ole näkynyt.

Ensimmäisen kahden kuukauden aikana en juuri BC:tä nähnyt. Se vietti enimmän aikansa Namuan huoneessa ja juoksi ihmisiä pakoon, mutta talven kylmettyä se siirtyi olohuoneeseen takkavalkean ääreen. Siinä se nykyisin naukuu ja kehrää, kunnes joku vihdoin kuuntelee sen huomiohakuista ääntelyä ja joko A) poistaa nojatuolilla olevan esineen tai ajaa siinä nukkuvan koiran pois että BC pääsee tuolille nukkumaan, B) siirtää nojatuolin lähemmäs takkaa että siinä on lämpimämpi ja mukavampi kissan nukkua, tai C) istahtaa itse nojatuolille BC:n seuraksi, jonka jälkeen kissa tulee syliin ja nukahtaa siihen.

Jana

Siinä missä BC:n ikä näkyy sen jokaisessa liikkeessä ja eleessä, minun on edelleen lähestulkoon mahdotonta uskoa sen kaksoissiskoa Janaa yhtä vanhaksi. Janan kasvoissa on kyllä jo pieniä iän tuomia jälkiä, mutta muun olemuksensa ja liikehdintänsä puolesta veikkaisin Janaa ennemmin kaksivuotiaaksi kuin 16-vuotiaaksi. Jana on talon pienikokoisin kissa, ja yksi ketterimmistä – ja ehdottomasti yksi näkyvimmistä.

Siinä missä talon muut kissat ovat poikkeuksellisen suvaitsevaisia ruokansa suhteen, Jana muistuttaa miksi kissoja pidetään yleisesti ottaen nirsoina. Sille kelpaavat vain toimiston nurkassa olevat raksut, ja ne se haluaa syödä omalla vakiopaikallaan tietokonepöydän nurkalla. Tavallisesti Namua syöttää näitä raksuja kissoilleen vain aamuisin, mutta Jana tietää mitä se tahtoo, eikä se luovuta ennen kuin saa tahtonsa lävitse. Jos kukaan ihminen erehtyy toimiston tietokoneille istumaan, Jana tulee heti seisomaan näppäimistön päälle tai näyttöpäätteen eteen, ja siinä kiehnää, kehrää ja naukuu kunnes tietokoneen käyttäjä kyllästyy ja hermostuu ja antaa Janalle raksunsa että tämä lopettaisi.

Thor

Raphaelle ja Thomas, talossa ollut ranskalais-quebeciläinen pariskunta, kutsui Thoria koko oleskelunsa ajan nimellä Strabisme – jonka johdosta minäkin nyt tiedän, mitä ‘kierosilmäinen’ on ranskaksi. Se onkin ensimmäinen asia, johon Thorissa yleensä kiinnitetään huomiota: sen silmät karsastavat voimakkaasti. Sitä luulisi, että noin paha kierosilmäisyys vaikuttaisi kissan näkökykyyn ellei jo peräti tasapainoonkin, mutta ei sitä Thorin käytöksestä ainakaan huomaa. Siellä se kävelee korkealla roikkuvien ohuiden pihakatoksen tukipuomien päällä kuten muutkin kissat, ja kerrankin näin sen pyöriskelevän ja kiehnäävän selkäänsä kolmessa metrissä, ehkä viisi senttiä leveiden lautojen päällä.

Thor on yksi talon sosiaalisimmista kissoista. Se vietti aina iltansa olohuoneessa takkatulen äärellä kunnes BC valloitti sen vakiopaikakseen, ja yönsä Thor viettää aina ihmisten sängyissä. Siinä missä lähes kaikki muut talon kissat vierastavat automaattisesti uusia wwoofaajia, Thor suhtautuu kaikkiin kuin vanhoihin tuttuihinsa. Ja Thor on sopeutuvainen: Kun se yöllä nukkuu jaloissani, ja haluan kääntää kylkeäni, voin sen kuin pyörähtää ja Thor vain hieman siirtyy, etsii oman paikkansa toiselta puoleltani ja nukahtaa uudelleen. Tosin siinä vaiheessa jos ihminen haluaa lähteä kokonaan pois hänen seurastaan, nousta sängystä ylös tai etenkin lähteä pois nojatuolilta kun Thor on nukkumassa hänen sylissään, silloin Thor alkaa sähistä ja tarttuu kynsillään kiinni ettei sen oma nukkumapaikka vain lähtisi pois.

Raven

Siinä missä Thor hyökkää jos ihminen uhkaa lopettaa silittämästä sitä, Raven hyökkää täysin ennalta-arvaamattomasti ja ilman mitään näkyvää syytä. Muuten Raven voisi olla suosikkikissani talossa, sillä se on musta niin kuin kissojen kuuluu ollakin, ja se on ilmeisen älykäs ja tarkkaavainen – mutta jos kissaa ei uskalla koskea, siihen on vaikeaa kiintyä.

Kun olohuone pitää illalla ennen nukkumaanmenoa tyhjentää kissoista, Raven on ongelma. Jos sen yrittää ottaa syliinsä, se hyökkää aina, joten sitä on vaikea siirtää mihinkään. Niinpä yleensä, mikäli se on nukkumassa jonkin tuolin päällä, kannan yleensä koko tuolin ulos huoneesta, ja joskus varmuuden vuoksi jätän tuolin yöksi käytävään ettei Raven hermostuisi kun kippaan hänet alas tuolilta.

Eivät Ravenin hyökkäykset tietenkään mitenkään erityisen pahoja ole: kynnet ja hampaat ovat vain puolikäytössä, joten leikkiähän kissa vain haluaa. Valitettavasti vain leikkisässä puolikäytössäkin Ravenin kynnet ja hampaat ovat terävät ja kivuliaat. Siinä missä Janan tuodessa hiiren taloon olin oikeasti yllättynyt, Ravenin kantaessa hiiren ylpeänä keittiön pöydälle ruokaillakseen pidin sitä paljon luonnollisempana. Ällöttävänä kyllä, mutta luonnollisempana.

Dumpling

Dumpling on maailman söpöin kissa. Kerroinkin jo tuolla kuvatekstien puolella, että sitten kun me ollaan isoja me mennään Dumplingin kanssa naimisiin – mutta valitettavasti Namua vastustaa, joten siitä ei taida sittenkään tulla mitään. Ja myönnettäköön, että Dumpling on aikamoinen sydäntenmurskaaja – yksikään kissaihminen ei ole Namuan tilalla koskaan käynyt joka ei olisi halunnut ottaa Dumplingia mukaansa.

Dumpling on pörröinen, valkoharmaa tuuheaturkkinen nelivuotias kissaneito, jolla on kissamaailman kauneimmat kasvota ja sellainen kimeä, hento ‘miu’, joka sulattaa kovimmankin sydämen itkemään rakkauden kyyneliä. Dumpling on niin pilalle hemmoteltu, ylpeä ja ylimielinen kuin vain kotikissa voi olla, mutta se on myös tarpeeksi kaunis kantaakseen tämän kunnialla.

Hyvä on, Dumpling on myös erittäin huono pitämään itsestään huolta. Sen turkki on äärimmäisen takkuinen ja toisinaan jopa iljettävän likainen, se syö Namuan lähinnä koirille ostamaa halpaa kermajuustoa suoraan purkista ja sen pää jää purkkiin jumiin ja koko pää on juuston peitossa – ja samalla se tietysti törmäilee ympäriinsä ja tuhoaa kaiken. Myös vakiopaikassaan keittiön jääkaapin päällä se on toisinaan hyvinkin tuhoisa. Mutta kuten aina: ei ongelma ole siinä että kissa kiipeää sinne missä lasipurkit ovat, ongelma on siinä että lasipurkit ovat siellä minne kissa kiipeää. Vaikka olen kovasti puhunut Dumplingin lepopaikan helpottamisen puolesta, talon asukkaat eivät vieläkään ole ymmärtäneet siirtää purkkeja pois Dumplingin tieltä. Joka tapauksessa on aina paljon helpompaa siirtää särkyvät esińeet kissan tieltä kuin opettaa kissa tottelemaan.

Turnip

Turnip on Dumplingin kaksoisveli. Kuulemma ne molemmat, kuten myös heidän veljensä Carrot, ovat alun alkaen metsässä asuvan villikissan poikasia. Heidän emonsa, joka itse on jo varhaislapsuudestaan asti tottunut syömään talon pihassa Namuan kissoilleen jättämää ruokaa, kävi synnyttämässä pennut talossa, ja niiden ollessa pieniä toi ne aina olohuoneen nurkkaan turvaan lähtiessään metsästysmatkoilleen. Kun tämä yhdistetään siihen että saman aikaan Namuan luona oli kyläilemässä hänen kaksi silloin kolme- ja viisivuotiasta lapsenlasta, se selittää miksi nämä pennut ovat sittemmin jääneet kotikissoiksi, ja myös miksi ne ovat niin tottuneet jatkuvaan paijailuun ja sylissä kantamiseen.

En aluksi pitänyt Turnipista lainkaan. Sen takertuva huomiohakuisuus oli rasittavaa: Se kiehnäsi jaloissa niin etten voinut kävellä, se kiipesi olkapäilleni pyörimään kun vain kumarruin maahan avaamaan sadevesitynnyrin hanaa, ja mikä pahinta, se aina pyrki kiipeämään minua pitkin kasvojani kohti. Ja Turnipilla, kuten talon kaikilla kissoilla, on vielä tavallistakin pidemmät kynnet, joilla hän kehrätessään painelee pahimmillaan jopa kurkkuani, joten hänen seuransa voi olla jopa kivuliasta.

Mutta aikaa on kulunut, ja joko Turnip on sovittanut käytöksensä minun tahtooni, tai todennäköisemmin minä vain olen karaistunut hänen käsittelyynsä, mutta joka tapauksessa nyttemmin olen alkanut pitää hänestä. Talon sisälle se ei koirien pelossa juuri koskaan tule, mutta joka ilta minun kävellessäni pihalla hampaitani pesten se tulee seurakseni. Siellä se istuu kanaverkon sisällä lintujen seurana, tai joskus jopa viiden metrin korkeudessa puussa, mutta heti minut nähdessään tai muuten aistiessaan se syöksyy naukujen ja kehräyksen säestämänä jalkoihini, syliini kerjäten. Voiko siitä olla pitämättä?

Carrot

Carrot on suosikkini. Sillä, kuten molemmilla sisaruksillaan, Dumplingilla ja Turnipilla, on kissamaailman kauneimmat kasvot, ja jos sen ylähuulessa ei olisi isoa ruskeaa täplää, se – vaikka poikakissa onkin – olisi lähes Dumplingiakin kauniimpi. Ei Carrotin lehmäkuvioinen oranssin-valkoinen turkki tietenkoään Dumplingin pehmeälle pörröisyydelle pärjää, mutta jotenkin Carrot on liikkeissään huomattavasti sisartaan sulokkaampi.

Mutta syy sille, miksi Carrot on suosikkini, on se, että se on äärimmäisen ihmisarka kissa. Koskaan se ei ole minun aikanani tullut taloon sisälle kuin minun perässäni, ja kaikista talon wwoofaajista minä olen ainoa porkkanakissan kanssa kaverustunut. Carrot on minun ystäväni siinä missä Dumpling tai Thor on kaikkien kavereita.

Tottuessaan ihmiseen Carrot on kyllä ihan yhtä ihmisrakas kuin Turnip, ja minut nähdessään se pörrää jaloissa ja miukuu kunnes vihdoin nostan sen syliini, mutta se ei ole läheskään yhtä ärsyttävä tai kivulias kuin veljensä. Siinä missä Turnipin nostaa syliin että sen saisi lopettamaan häiritsevän kiehnäyksensä, Carrotin nostaa syliin ihan vain koska se on kiva kissa. Välillä Carrot katoaa kuukaudeksi, jonka jälkeen hänet pitää aina valloittaa uudelleen, mutta tämä kesyttämisprosessi on sen arvoista, niin mukava kissa se on.

Kun lähden, näiden perään minä jään itkemään. Muuten poistun hyvillä mielin saamistani kokemuksista, mutta kissoja minä jään ikävöimään.

Sinä juhannuksena tapahtui paljon. Olen monesti miettinyt, että juuri tuo seiväshyppy-yritys teki minusta sen pessimistin joka nykyisin olen. Muistan kun makasin sairaalahuoneessani, odottamassa että minut yöllä nukutettaisiin että käteni saataisi vedettyä takaisin paikoilleen, itkien ettei tämä ollut se tapa jolla tahdoin viettää juhannusta. Olin odottanut juhannuskokkoa, olin odottanut juhannukseen kuuluvaa myöhään valvomista, olin odottanut makkaran syöntiä suuren, loimuavan nuotion äärellä. Ja nyt olin tässä, isossa, valkoisen harmaassa sairaalahuoneessa, vasemmalla vieressäni punainen nappi jota minulle oli kerrottu että minun pitäisi painaa jos minulla olisi jokin hätä. Kädessäni oli tippa, ja minä itkin yksinäisyyttäni, itkin äitiäni, isääni, veljeäni, juhannusta. Heräsin kun sänkyäni työnnettiin, minulla on unensekainen muistikuva että sänky oli hississä, muistan salin, jonkinlaisen valon, muistan kuinka joku totesi, että käteni oli jäänyt hyvään asentoon, muistan pistoksen pakarassani, muistan heränneeni seuraavana päivänä. Oli valoisaa, televisiossa oli alkuperäisen Star Trekin jakso, jossa Abraham Lincoln lensi avaruudessa, ja avaruuslaiva Enterprisen keskeinen miehistö joutui taistelemaan keskenään omien esikuviensa kanssa. Tai jotain. Kun vanhempani tulivat hakemaan minua, olin tyytymätön, olisin halunnut katsoa jakson loppuun. Olin jo unohtanut juhannuksen, tai ainakin teeskentelin sen unohtaneeni. Enkä enää montaa kertaa sen jälkeen muista odottaneeni mitään innolla, olen aina odottanut että jotain kuitenkin tapahtuu, että käteni murtuu ja joudun sairaalaan, tai että jotain kuitenkin menee pieleen. Pessimisti ei pety – ja olin vasta kahdeksan.

Tämä oli niin monella tapaa persoonallisuuteeni vaikuttanut tapahtuma, että sen käsittelyyn menisi vuosia. En sano, että kokemus olisi ollut negatiivinen, en sano edes että sen synnyttämä pessimismini olisi millään tavoin paha asia. Pessimismi ei minua haittaa, eikä se minua satuta, ennemminkin päinvastoin. Mutta paljon muutakin se minulle teki.

Oliko se Yvonne, tai joku täällä olleista muista wwoofereista, joka kysyi minun piirtäessäni sarjakuvaa olohuoneen pöydällä, että mistä asti olen sarjakuvia piirtänyt. Toki kerroin vasta ennen Suomesta lähtöäni julkaisseeni sarjakuvablogissani sarjakuvan jonka olin piirtänyt kuusivuotiaana, ”Oi voi Sarvi Pää”, vaikken enää ymmärräkään mitä sarjakuvassani tapahtuu, ja tuskin muistin enää kaksi tuntia sen piirtämisen jälkeenkään. Mutta kerroin myös kuinka kahdeksanvuotiaana olin kuukauden vasen käsi kipsissä, kavereiden juostessa ja leikkiessä leikkejä joihin en voinut kipsatun käteni kanssa osallistua, ja istuin yksin lastenhuoneessamme, ja aloin tehdä lehteä. Kirjoitin siihen uutisia, en voi lainkaan muistaa mitä, ehkä tärkein niistä oli murtunut käteni, en tiedä, ne eivät ole muistiini jääneet. Mutta muistan, että lehden takasivulla, lehti oli neljäksi sivuksi taitettu aanelonen, oli sarjakuva. Muistan, että nimenomaan tämä sarjakuva oli se, miksi ryhdyin lehteä tekemään, muistan kuinka edellisenä iltana, ennen sarjakuvan piirtämistä, juuri ennen nukkumaan menoa säpsähdin, nousin, ajatuksissani keksin mitä halusin piirtää. Keksin kuinka sana ”roskissa”, sanan ‘roska’ monikon inessiivi, sisältää sanan ‘kissa’, tiedättehän, se söpö pieni eläin, sanoo miau, kuten kissamme Iines. Kahdeksanvuotiaan mieleni mielestä sanaleikkini oli hillittömän hauska, ehdottomasti sarjakuvan arvoinen, suorastaan neronleimaus: Sarjakuva kissasta, joka tykkää etsiä ruokaansa roskiksista, nimeltään Ros-kissa! Kissa näytti Karviselta, sillä oli Karvisen silmät, sillä oli Karvisen raidat, se oli kolmiruutuinen strippisarjakuva kuin Karvinen. Siitä eteenpäin olen piirtänyt säännöllisesti sarjakuvia, Yvonne totesikin, että minulla on sarjakuvilleni jopa tarina, kipsattuine käsineen ja kaikkineen. Ja vaikken olekaan välttämättä piirtänyt yhtään sarjakuvaa edes joka vuosi sen jälkeen, viimeistään siitä päivästä lähtien sarjakuva on ollut minulle yksi luontevista ilmaisumuodoista, ja sellaisena pysynyt.

Tänään, kaksikymmentäkaksi ja puoli vuotta myöhemmin, seisoin taas maatilalla, niin kuin silloinkin kahdeksanvuotiaana kun mursin käteni, mutta tuhansien kilometrien päässä siitä paikasta, nyt Etelä-Ranskassa. Seisoin talon tuvan ikkunassa, ja katsoin lasin läpi kuinka Alex ja Alexandre sahasivat moottorisahalla pihapuuta palasiksi. Oikean ranteeni ympärillä ollut rannetuki puristi kättäni, ja sen heikentämä verenkierto palelsi sormiani. Löysäsin tukea, ja hieroin sormiani, vähän taivutellen kättäni kokeillen vieläkö se on yhtä kipeä kuin aiemmin. Pojilla tuntui olevan hauskaa moottorisahansa kanssa, maskuliinisuuttaan uhkuen katkoen puunoksia ja kantaen isoja ja painavia puunpätkiä pihan toisessa laidassa olevaan pinoon, odottamaan kuivumista ja päätymistään seuraavan vuoden polttopuuksi. Olisin halunnut olla mukana, minäkin halusin kaataa puun moottorisahalla, pienen puun, sellaisen jonka alle ei voi kuolla vaikka se kaatuisikin päälle, sellaisen joka ei edes välttämättä murskaisi oliivipuuntaimia jos sen kaatumista ei onnistuisi ohjaamaan oikeaan suuntaan. Totta kai kätkisin moottorisahan käytön tuoman ilon etäännytettyyn ironiaan, teeskenneltyyn maskuliinisuuden parodiaan, mukamas ammentaen feminististä uskottavuutta naistutkimuksen opinnoistani, vaikka tosiasiassa vain pitäisin miehisillä tuhokoneilla leikkimisestä (älkää kertoko kenellekään). Alex näki minut ikkunassa, tuli sisälle luokseni. Hän kysyi haluaisinko minäkin käyttää moottorisahaa, se on tosi kivaa, hän sanoi, tosi siistiä, makeeta, miten ikinä hänen utahilaiset sanansa suomeksi kääntäisinkään – ja minä halusin sanoa kyllä, totta kai, heti. Ja sanoin ei, en voi, se ei olisi fiksu ajatus ranteeni kanssa, se kipeytyisi heti, eikä se välttämättä olisi hyvä asia sen paranemisen kannalta. Niin, Alex sanoi, selvä, mutta moottorisaha on tosi cool, hän vielä muistutti. Hieroin oikean käteni sormia, saadakseni ne taas lämpenemään, ja katselin kuinka Alexandre pilkkoi pihapuuta. Muistelin isoa pahvilaatikkoa.

Kahdeksanvuotiaalle suhteellisen pienikin laatikko voi olla suunnattoman suuri, mutta oli se silti aika iso laatikko. Sinne mahtui kokonainen lapsi, toinenkin, seisoalleen sisälle, ja muistan katsoneeni laatikkoa ylöspäin. En muista mistä laatikko oli tullut, tai mikä se laatikko se oli, mutta muistan että se oli tavallinen ruskea pahvilaatikko, eikä siinä muistikuvissani ole mitään tekstiä kyljissä, ja muistan missä kohdassa pihaa se oli, missä kohdassa pihaa me, tai he, sillä leikkivät. Yksi tai useampi lapsi meni sisälle, toiset tönivät ja kaatoivat laatikkoa. Se näytti hauskalta, ja kaikilla oli hauskaa, vaikka se varmaan olikin leikki jonka paikalle tulleet aikuiset olisivat saattaneet hyvinkin pian lopettaa. He kysyivät haluanko minä laatikkoon, ja minä katsoin paketissa ollutta kättäni, ja istuin syrjässä kun he leikkivät laatikolla. Muistikuvani mukaan seisoin pitkään syrjässä, ehkä vähän leikin itsekseni jotain, ja kävelin kotiin kenellekään mitään sanomatta. Menin huoneeseemme, otin kynän käteeni ja aloin piirtää ja kirjoittaa. Ehkä itkin hieman yksinäisyyttäni, itkin hieman murtunutta kättäni joka esti minun osallistumiseni leikkiin, mutta piirsin ja kirjoitin toimivalla kädelläni, ja leikin itsekseni omilla leluillani. Olin surumielinen, olin alavireinen, hieman masentunutkin (miksi, oi miksi, minun on edelleen niin helppo samaistua kahdeksanvuotiaaseen itseeni), mutta samalla olin oikeasti iloinen, oikeasti jopa hieman ylpeä, piirrellessäni ja kirjoitellessani. Se olin minä jo silloin, kirjoittamisen ja piirtämisen jo kahdeksanvuotiaana toimiessa masennuslääkkeenä.

Kävelin pois ikkunasta, edelleen oikeaa kättäni hieroen. Onneksi kädessä ei kuitenkaan liene mitään pahemmin vikana, lääkärikin vain pyöritteli kättä ja sanoi ettei siinä mitään vakavampaa tunnu olevan vikana, ei ole murtunut, eikä viitsinyt edes laskuttaa vaikka antoi minulle joustavan nauhan rannetueksikin. Mutta ei hän luvannut mitään pikaista paranemista, ennemminkin sanoi ettei viikon kipu ole vielä mitään, vihjaten että jos käsi on yhtä käyttökelvoton vielä parin kuukauden päästä palaa sitten näyttämään sitä lääkärille. Eikä käsi arkeani juuri haittaa, ainakaan tämän maatilan ulkopuolella: Voin piirtää, voin kirjoittaa, voin käyttää tietokonetta, kitaran ja pianonsoittokin sujuu lähes ongelmitta. Ainoastaan minkäänlainen ranteeseen kohdistuva fyysinen rasitus vihlaisee läpi käsivarren, ja suhteellisen pienikin käden käyttö väsyttää nopeasti käden ja kipeyttää sen tunniksi. Vähän samalla tavoin kuin ennen tänne tuloani minulla ollut akillesjänteen tulehdus, jonka jälkeen suhteellisen pienikin nilkkaan kohdistuva rasitus sattui koko jalkaan. Ensimmäiset viikot täällä ollessanikin vielä pelkäsin jalkakivun palaavan, olin huolissani että jos jalkani palaisi yhtä huonoon kuntoon kuin se oli elokuussa, ei minusta minkäänlaiseen fyysiseen työhön olisi. En kuitenkaan osannut arvellakaan, että saattaisin tuhota täällä käteni – tai että täällä olevat koirat venäyttäisivät käteni puolikuntoiseksi.

Menin vessaan ja jatkoin korkkilaattojen liimaamista seinään. Sen pystyi tekemään vasemmallakin kädellä, ja niiltä osin mitä se kaipasi oikeaa kättäni, se ei rasittanut sitä juuri yhtään. Ainakin tämä vahvistaisi vasenta kättäni, halusin ajatella optimistisesti, ehkä jopa auttaisi minua askeleen lähemmäksi kaksikätisyyttä. Pelkän oikean käden varassa eläminen on riskialtista.

Mutta kun lähtee matkalle, pois arjestaan, sitä huomaa nopeasti kuinka vahvan kokemuksettomuuden immenkalvon kotiseudulla pysytteleminen ihmisen ympärille rakentaakaan. Ensimmäiset viikot uudessa paikassa hyökyvät niin kovaa ensimmäisten kertojen tulvaa, että siinä ihmetellessään miettii onko sitä elämässään koskaan mitään tehnytkään. Ensimmäiset kerrat ovat sekä suuria kokemuksia ja tapahtumia – ”ensimmäistä kertaa Etelä-Ranskassa” – kuin merkityksellisiä tapahtumia – ”tapasin ensimmäistä kertaa sen, tämän ja tuon ihmisen” – kuin niitä pieniä arkisia yksityiskohtia jotka estävät päiviä toistumasta samanlaisina – ”pukeuduin ensimmäistä kertaa tähän ja tuohon vaatteeseen”. Tänne saavuttuani olen syönyt hedelmiä, vihanneksia ja juureksia joista en ole koskaan ennen kuullutkaan, täällä ollessani olen käyttänyt työkaluja joita olen aiemmassa elämässäni vain katsellut etäältä kauhun sekaista kunnioitusta tuntien, täällä asuessani olen oppinut kommunikoimaan jopa itselleni uusien eläinlajien kanssa, koiria ja kanoja tähän asti enintään etäisyydestä epäillen kyräiltyäni.

Totta kai viikkojen vyöryessä ja kokemuksentäyteisten ensituntien muuttuessa kokemustentäyteisiksi kolmeksi kuukaudeksi, uusikin maailma arkipäiväistyy, ja yhtäkkiä sitä huomaa että ne uudet asiat ovat pitkälti niitä samoja pieniä arjen muutoksia kuin ne olivat koti-Suomessakin. ”Tänä päivänä pelasin Scrabblea ensimmäisen kerran utahilaisen Alexin kanssa”; ”Tänä päivänä kävin ensimmäisen kerran Cerét’n markkinoilla jossa emme sateen vuoksi pystyneet edes purkamaan kirjakuormaamme”; ”Tänä päivänä kävelin ensimmäisen kerran uutta metsäpolkua pitkin”. Mutta ei kolme kuukautta ole minua vielä hiljentänyt lähellekään sitä pysähtyneisyyden tilaa jota viime vuodet olen Oulussa elänyt. Edelleen täällä syön uusia ruokalajeja, kasviksia ja hedelmiä, edelleen teen jotain sellaista jota en ole koskaan ennen tehnyt, ehkä joskus enintään salaa haaveillut, joskus en ole edes tiennyt että sellaisen tekeminen olisi mahdollista.

Viimeiset kaksi päivää olen rakentanut täällä sänkyä. Kävimme ostamassa puutavarakaupasta (ensimmäinen kerta puutavarakaupassa) lankkuja (ensimmäinen kerta elämässäni kun ostan lankkuja), pakkasimme ne autoon (ensimmäinen kerta kun olen ajanut auton sisätilat täynnä lankkuja), ja aloimme sahaamaan (ensimmäinen kerta elämässäni kun käytän sähkökäyttöistä pistosahaa) ja ruuvaamaan niistä kokonaista sänkyä. Toki olen sänkyjä koonnut ja purkanut koko pienen ikäni, mutta aina ennen niiden kokoamisohjeet ovat olleet mukana ja palat ovat valmiiksi tehtaalla mitattuja ja muotoiltuja – se että teen sellaista alusta alkaen on jotain uutta. Huomasin jo pari vuotta sitten itselleni valopöytää askarrellessani että puutöiden tekeminen on yllättävän kivaa, ja täällä olen saanut taas vahvistuksen ajatuksilleni. Ehkä olen vihdoin löytämässä sukuvereni perinnön, isoisieni geenivarannon, joka on pitänyt heidät suuren osan elämästään puutyökalujen äärellä. En tiedä – ja miten voisinkaan, tämä puutyönteko kun menee edelleen minulla niiden ensimmäisten kertojen sarjaan.

Voi olla, että olen väärässä, mutta olen lähestulkoon varma, että ensimmäisen kerran elämässäni lauloin täällä ihmisten kuullen samalla itseäni kitaralla säestäen. En ole sitä koskaan ennen tehnyt – lähinnä koska tunnen sääliä kanssaihmisiäni kohtaan enkä heitä halua tarpeettomasti kiduttaa – enkä usko että sitä kovin usein alan jatkossakaan tekemään. Totta kai lauloin suomalaisia lauluja joita kukaan kuulijoistani ei ole koskaan ennen kuullutkaan ja suomeksi, josta suomalaistunein osakin yleisöstäni osasi enintään kaksitoista sanaa, mutta lauloin silti. Ja säestin kitaralla, lähes virheettömästi, ja paikoin, hetkittäin, lähinnä vahingossa, taisin laulaessanikin pikkuisen osua nuotteihin.

Koiria talutin täällä ensimmäisen kerran elämässäni, ja täytyy sanoa, etten koe aiemmassa elämässäni mitään keskeisen elähdyttävää menettäneeni. Mutta samalla kuitenkin yksi viime päivien keskeisistä uusista kokemuksistani sattui koiria taluttaessa. Oli aamu, kolea ja kostea sellainen, ja väsyneenä hytisin ja yritin komennella koiria tottelemaan minua, olemaan syömättä toistensa ulosteita ja tien varteen heitettyjä likaisia nenäliinoja. Kaikki Ranskan-matkani uusia kokemuksia, mutta jo aiemmin saatuja, jo ensi viikkoina koettuja. Talutin koiralauman vanhempia, Beniä ja Freyaa, Freyan ollessa aamuisin rasittavan energinen, lenkeillä valtoimenaan edestakaisin hyppivä koirajojo, ja Benin ollessa useimmiten ihan leppoisa, hiekkasäkeillä ja kuonokopalla rauhoitettu pentumainen tallustelija. Mutta Benin leppoisuus ja leikkisyys on vain illuusio, joka kätkee alleen verenhimoisen pedon, joka nostaa aggressiivista päätään aina jos se näkee jonkin ihmisen kotitilan ulkopuolella. Heti, jos ihminen astuu portista talon pihaan, Ben hyväksyy hänet leikkikaveriksi ja haluaa häneltä vain rapsutusta, mutta jos sellainen tulee vastaan missään kotiaitauksen ulkopuolella, jostain syystä niiden kimppuun on heti hyökättävä. Benin käytös muistuttaakin enemmän paimenkoiraa, joka haluaisi saada kaikki vastaantulevat ihmiset kotiaitauksen sisäpuolelle, kuin vahtikoiraa, joka yrittäisi pitää ihmiset loitolla.

Niin, vastaan siis tuli kolme ihmistä, keski-ikäinen kolmikko, nainen ja kaksi miestä. Pysähdyin ja annoin heille tietä, mutta kohteliaina he sanoivat että meidän tulisi mennä ensin. Yvonne, joka oli seuranani taluttamassa koiralauman jälkikasvua, lähtikin kulkemaan eteenpäin, ja minäkin vähän hellitin otettani Benin kaulasta – joka oli ehdottomasti virhe. Ben lähti syöksymään täydessä raivossa seurueen naista kohti, raahasi minua polvillaan viidestä kymmeneen metriä soratietä pitkin, työnsi naisen kumoon, yritti purra tätä nilkasta (siksi kuonokoppa), ja haukkui vimmatusti. Benin seisoessaan takajaloillaan yrittäen hypätä naisen kimppuun otin koirasta kahden käden painiotteella kiinni ja pidin sitä pystyssä, kolmikon päättäessä että ehkä on sittenkin parempi jos he kulkevat ensin. He tuntuivat olevan kunnossa, kuulin heidän jopa hieman naureskelevan ja tervehtivän muita koiria – Freyasta olin jo päästänyt irti – mutta en pystynyt heihin sen enempää kiinnittämään huomiota keskittyessäni kaksin käsin Benin kiinnipitämiseen. He menivät, ja Benkin rauhoittui. Polveeni sattui, hieroin sitä hieman, tunnustelin tulisiko siihen arpea tai mustelmaa, mutta uskoin että pääsisin silti vähällä. Mutta lenkin lähestyessä loppuaan, tilan kotiportin tullessa askel askeleelta lähemmäksi, ja koiran kanssa painimisen aiheuttaman adrenaliinipiikin hiljalleen haihduttuani, aloin tuntea myös kädessäni pientä määrittelemätöntä kipua. Parikymmentä minuuttia myöhemmin huomasin jo, että käden käyttö oli ylipäätään vaikeampaa kuin tavallisesti, ja arastelin sitä koko päivän. Ja nyt, lähes viikko tapahtuneen jälkeen, huomaan käteni kipeytyvän edelleen nopeasti heti kun sillä vain mitään raskasta lähden tekemään – ja raskaaksi riittää muun muassa pesusienen kuivaksi puristaminen pesualtaan päällä. Ehkä uusiin kokemuksiini pitää vielä lähipäivinä lisätä ranskalaisella lääkärillä käynti – vaikka eiköhän se ole vain lievä venähdys, joka menee ohi särkylääkkeillä ja levolla.

Sinänsä olen tietysti onnellinen, että tämä sama suloinen Ben, joka näyttää ja käyttäytyy kuin jättikokoinen koiranpentu, ei minulle mitään pahempaa tehnyt. Hän on kuitenkin tuhonnut Namuan sormet lähes käyttökelvottomiksi muutama vuosi sitten, ja kerran jopa puukottanut Namuaa sääreen kuljetellessaan terävää veistä suussaan ja heilutellessaan päätään ylpeänä löytämästään saaliista.

Mutta uusista täällä kokemistani asioista ehdoton kohokohta on kuitenkin ollut olohuoneen nurkan vanha, rikkinäinen ja toivoton pianonrahjus, jota olen täällä ollessani parin viikoin välein aina viritellyt. Kyllä, se tuli jo hyvin nopeasti selväksi, ettei pianosta mitään oikeaa soitinta saa. Ensimmäinen viritys pysyi jokseenkin tunnistettavissa nuotinäänissä hädin tuskin varttitunnin, ja neljännenkin virityksen jälkeen ainoastaan puolet kielistä pysyi vireessä vuorokauden ajan – eikä yksikään viikkoa – mutta silti. Se alkuaikojen hirviösoitin, josta pääsi satunnaisia kilahduksia ja plonkahduksia, on nyttemmin muuttunut heikkotasoiseksi tilutteluleluksi, jolla pystyy niin halutessaan soittamaan jo ihan tunnistettavia melodioita. Kauhealta se toki kuulostaa, ellei sitten aina ennen soittoa ryhdy pianoa virittämään kohdalleen, enkä siihen ole juuri koskenutkaan muuta kuin silloin kun pianonhimoni on yltynyt sietämättömäksi – mutta oi sitä virittämisen iloa. Sitä juhlavaa tunnetta, kun pianon äänet loksahtavat kohdalleen, ja yhtäkkiä huomaa, että minä osaan, että minä pystyn virittämään pianon. Olkoon ensimmäinen kerta kun pianoa viritän, ja vaikka ennen pianon sisuskalujen koskettamista surffasin tuntikausia netissä etsimässä tietoa mitä ei ainakaan saisi tehdä olen varma että teen paljon virheitä ja jopa tuhoisia kömmähdyksiä, mutta tämä on jotain jota voisin kuvitella tekeväni enemmänkin. Jos joku vain kertoisi, miten pianonvirittäjäksi kouluttaudutaan, niin ryhtyisin heti.

Ja niin siitäkin ekasta kerrasta, siitä ainutlaatuisesta kokemuksesta tulisi toisteista arkea. Mutta en usko että kovin paljon jäisin valittamaan. Kyllä monia näistä uusista hedelmistä, kasviksista ja vihanneksistakin mielelläni uudelleen ja uudelleen maistan, ja monia näistä ruokalajeista joita olen täällä syönyt mielelläni myöhemmässäkin elämässäni söisin.

Jotenkin olen tähän asti onnistunut elämässäni Woolfin teoksen lukemisen välttämään, mikä on ikävää, koska 1) se on selkeästi parhaiten kirjoitettu ja argumentoitu sekä sisällöltään järkevin feministinen pamfletti minkä olen koskaan lukenut, ja 2) sitä lukiessani en voinut olla huomaamatta että minun olisi itse asiassa pitänyt aika lailla rakentaa koko taannoinen graduni teoksen ympärille. No, graduni oli riittävän hyvä ilmankin, ainakin sen tarkastajien mielestä.

Niille, jotka eivät eurooppalaisen naisliikkeen perusteoksia edes maineeltaan tunne, kerrottakoon että Woolfin perusteesi kirjoituksessaan on, että pystyäkseen kirjoittamaan nainen tarvitsee säännöllisen tulon (500 puntaa kuukaudessa, hän määrittelee, mikä kuulostaa aika hirveän isolta), sekä ennen kaikkea oman huoneen, lukollisen, jossa on oma rauha ja oma tila. Woolf aloittaa suurimmaksi osaksi fiktiokertomuksen muotoon kirjoitetun esseensä kuvauksella, jossa kirjoituksen minäkertoja kulkee yliopiston pihamailla, muodostaen ajatuksia naisten asemasta yhteiskunnassa ja siitä mitä he tarvitsevat pystyäkseen tulla kirjailijoiksi tai tutkijoiksi, mutta hänen jokainen ajatuksensa katkeaa ja hajoaa, koska ulkopuoliset virikkeet työntävät hänen ajatuksensa uusille urille, tai ulkopuoliset ärsykkeet, etenkin miesäänet jotka kieltävät häntä naisena tekemästä sitä tai tätä, saavat hänet kokonaan unohtamaan mitä hän oli ylipäätään ajattelemassa. Ilman omaa rauhaa ja omaa tilaa, jossa hän saa ajan kanssa muotoilla ajatuksensa, hän ei koskaan pääse minkäänlaiseen pysyvään johtopäätökseen.

Ehkä se oli tämä kirja, ehkä siihen vaikuttivat muutkin seikat, mutta viime viikkoina olen kovasti alkanut haaveilla omasta huoneesta, omasta tilasta. Huoneesta, jonne voisin vetäytyä kirjoitus- ja piirustustarvikkeideni kanssa, jossa voisin ajan kanssa yksikseni tehdä ja luoda mikä minulle itselleni on tärkeää. Namuan talossa kun on vain yksi oikeasti lämmin huone, jossa lähes aina on kolmesta yhdeksään ihmistä, ja silloinkin kun minulla on töiden lomassa aikaa, ja olen hätistänyt kaikki muut ihmiset ympäriltäni saadakseni piirtää tai kirjoittaa, sitä aikaa on aina vain hetki, kunnes jokin virike tulee ja katkaisee ajatukseni. Jatkamaan pääsen hyvällä tuurilla parikymmentä minuuttia myöhemmin, huonolla tuurilla vasta päivien päästä, jolloin olen jo totaalisesti unohtanut mitä olen ollut tekemässä. Siirryttyäni yöpymään puutarhan nurkassa olleeseen yksinäiseen asuntovaunuun olen saanut yöni yksityisiksi, joten saan edes ennen nukkumaanmenoa lukea rauhassa – vaikkapa Woolfin Omaa huonetta – mutta vaunussa on niin kylmä, ettei siellä kirjoittaa tai piirtää pysty. Olen alkanut kokea lievää ahdistusta elämäni elementtien ajautuessa epätasapainoon. Elämässäni pitää olla tasapaino sosiaalisen elämän, pakollisen elämän (työ, opiskelu, uni ja ruokailut), sekä oman ajan kanssa, ja kokemukseni on osoittanut, että pahin mahdollinen tilanne on se, jossa sosiaalisuus syö oman aikani: Se saa minut paitsi alavireiseksi, myös helposti ärtyneeksi kaikille niille ihmisille, jotka ovat niin mukavia etten saa itseäni revittyä irti heidän seurastaan tehdäkseni asioita jotka ovat minulle tärkeitä.

Aloin siis etsiä itselleni omaa huonetta, edes hetkeksi, että minulla olisi aikaa taas itselleni. Että minulla olisi aikaa paitsi kirjoittaa, myös vaellella omissa ajatuksissani, ja nauttia yksinäisyydestäni. Ironista kyllä, tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että paras paikka omaan tilaan ja yksinäisyyteen olisi jossain lähistön kaupungissa. Eli poistuisin metsän keskeltä, pois maatilalta jossa ihmisistä ei ole tietokaan kuin etäisinä ääninä keskiviikkoisin ja viikonloppuisin kun metsästäjien kiväärinlaukaukset kajahtelevat tappaen villisikoja, ja etsisin rauhaa ja omaa tilaani kaupungista, jossa autojen humina ei lakkaa edes aamuöisin ja jossa valosaaste peittää lähes täysikuunkin. Mutta oli se ironista tai ei, mitä enemmän asiaa mietin, sitä houkuttelevammalta ja houkuttelevammalta se tuntui. Päätin lähteä.

Totta kai olen miettinyt koko täällä olon ajan, että haluaisin kiertää lähikaupunkeja ja muita nähtävyyksiä, eli ei tämä kokonaan uusi oivallus ollut. Joulukuu vain oli aika huono aika kiertää, koska ranskassakin on jouluruuhkia ja joulun välipäivät taas puolestaan ovat turistisesonkia ja siten paljon kalliimpia matkailijalle – joten sitten marraskuisen Barcelonan-matkani olen pysytellyt tukevasti maatilan lähiseuduilla. Mutta tähän asti olen miettinyt aina, että yrittäisin houkutella muita ihmisiä mukaani, kun taas tällä kertaa minua innoitti nimenomaan ajatus lähteä yksin. Varmasti olisin saanut jonkun mukaani, ei se olisi vaatinut kuin pienen vihjaisun siitä että voisin jonkun ottaa mukaani, mutta en halunnut. Ajatus parin päivän yksinäisestä, passiivisen tylsästä hotellikuolemasta tuntui äärimmäisen viekoittelevalta.

Kaksi päivää ennen lähtöä, yli viikko sen jälkeen kun olin päättänyt lähteä, otin sitten nettiresurssit kauniiseen käteeni ja etsin itselleni matkakohteen. Kaikista lähiseudun paikoista Nîmes kuulosti parhaalta paikalta olla rentoutuneen tylsistynyt pari kolme päivää. Viehättävä pieni kaupunki jossa on muutamia erinomaisen hyvin säilyneitä roomalaisia rakennuksia ja lisäraunioita, kuulosti juuri sellaiselta kaupungilta jossa voisi verkkaisen päämäärättömästi käveleskellä ympyrää, tarkkailla eteläranskalaista maailmanmenoa, ja vain mietiskellä syntyjä syviä. Tietämättömyydestäni minne olisin matkallani suuntaamassa (ja tarkalleen ottaen milloin) oli tullut jo maatilalla jonkinasteinen vitsi, joten kun vihdoin ilmoitin löytäneeni matkakohteen, ihmiset olivat lähestulkoon helpottuneita. Mutta yksin matkustamisen paras puolihan onkin aina se, että se ei vaadi minkäänlaisia suunnitelmia eikä aikatauluja. Saa tehdä ihan vain sitä miltä milloinkin tuntuu. Muut olivat vain kiinnostuneita, ei matkakohteellani muuten kai ollut heille mitään väliä.

Brennan kyllä jonkin verran innostui Nîmesin-matkastani, koska hän oli kaupungissa melko vastikään viikon viettänyt, ja rakastanut joka hetkeä. Hän piirsi minulle yksinkertaisen kartan johon hän merkkasi kaikki ne paikat joista hän kaupungissa piti, ja joita hän minulle halusi suositella – ravintoloita myöten; Mutta kysyessäni saako niistä kasvisruokaa hän ei osannut vastata. Taittelin kartan laukkuuni, ja vasta paluumatkan kynnyksellä kaivoin sen sieltä taas esiin, ihan vain katsoakseni kuinka hyvin kartta kaupunkia kuvasi. Oli kaupunki siitä juuri ja juuri tunnistettavissa, mutta ei sen mukana suunnistaa olisi pystynyt, ja muutenkin Brennanin psykologinen tapa hahmottaa kaupunkeja on selkeästi johdonmukaisempi kuin minun: Hän oli kirjoittanut karttaan jopa opettelemiaan kadunnimiä, kun minä suunnistan tutuissakin kaupungeissa ainoastaan mutun ja yleisen suuntiman perusteella. Oulussa asuin kymmenen vuotta, mutta nimetä osaan oikeastaan vain ne kadut jonka varrella joskus asuin.

Hyppäsin siis bussiin, ja hyppäsin siis junaan, ja matkustin Nîmesiin. Olin siellä kolme päivää. Hyppäsin junaan ja hyppäsin bussiin ja palasin. Mitä muuta kertoisin?

Nautin lähes joka hetkestä. Juuri mitään en tehnyt. Kävelin ympyrää, makoilin hotellillani, lukien, vähän kirjoitellen, ympärilleni katsellen. Kun tuli kylmä, pakenin taidemuseoon, kun tuli väsy, pakenin hotellihuoneeseeni, kun tuli nälkä, etsin epätoivoisesti kasvisruokaravintolaa. Istuin puistonpenkillä ja katselin ohikulkevia ihmisiä. Kävelin kirjakauppaan ja ihastelin sen sarjakuvaosaston kokoa.

Kävin kirjastossa, ja hymyilin elokuvaosastolle jonka elokuvat oli järjestelty aakkosjärjestykseen ohjaajan sukunimen mukaan (Auteur-teorian synnyinmaa, mietin). Kuljin muutenkin kirjastoa ympäri, katselin sitä suunnattoman suurta taloa johon se oli laitettu, mutta kummastelin kirjaston valikoimaa joka vaikutti pienemmältä kuin Puolangan kunnankirjastossa. Lueskelin hyllyjä, ja törmäsin ulkomaalaisen käännöskirjallisuuden hyllyyn. Pohjoismainen kirjallisuus rajoittui lähinnä Strindbergiin ja Ibseniin, ja Kalevala löytyi tukevasti luokiteltuna unkarilaiseksi kirjallisuudeksi. Säälin ranskalaisia huonoine kirjastoineen.

Mutta sellainen oli se matka. Kun lähdin palaamaan, en ollut varma olinko paluustani ärsyyntynyt vai välinpitämätön. Se oli huono merkki. Kun pääsin lopulta talon pihaan, en ollut varma olinko iloinen vai välinpitämätön. Se oli vähän parempi merkki. Koirat olivat innoissaan paluustani. Minä olin iloinen nähdessäni taas talon kissat — kuten myös täällä olevat ihmiset. Se oli jo aika hyvä merkki.

Rebecca ja Atticus olivat lähdössä, se oli selvää, ja se oli sääli. Olin yritellyt puhella heille rauhallisesti ja mukavasti, osittain että heidän viimeisestä illastaan jäisi vähän parempi maku suuhun, osittain salaa toivoen että ystävällisyyteni saisi heidät kuitenkin vielä harkitsemaan lähtöään. Istuimme tietokonehuoneen lattialla, lämmittämättömässä huoneessa, suurin osa meistä peittoihin ja koiriin kääriintyneinä. Puhuimme elämistämme, haaveistamme, suunnitelmistamme – ja vaikka toista kymmentä vuotta muita vanhempana elämäni hieman eri latuja olikin tähän asti kulkenut, minusta tuntui että tässä seurassa olin yksi eniten eksyksissä olevista. Illan pidentyessä keskustelu alkoi hiljalleen käsittelemään enemmän ja enemmän väsymystä ja unta ja nukkumaanmenoa, mutta vielä tässäkin vaiheessa koko keskustelussa oli mukana se aiemman illan levottomuus, se rauhattomuus ja epämukavuus joka yhtäkkiä oli räjähtänyt keskelle mitä mukavinta peli-iltaamme. Sanoin heille että mikäli he lähtevät aamun ensimmäisellä linja-autolla, toivotan heille hyvää matkaa, jos he lähtisivät vasta myöhemmällä (syvällä sisälläni toivoen että he eivät lähtisi lainkaan), ehtisimme vielä nähdä aamulla. Mutta Rebecca näytti haluavan poistua talosta niin pian kuin mahdollista, ja totta kai se oli ymmärrettävissä.

Silmäni alkoivat tottua hiljalleen pimeyteen, ja hämärästi pystyin jo hahmottamaan maassa kulkevan polun jota pitkin kuljin. Tunnustelin kuitenkin jokaisella askeleellani hieman eteenpäin varmistaen ettei siinä olisi yllättävää risua tai pensasta tai kissaa johon voisin kompastua. Kädessäni oli täysi vesilasi, jonka olin ottanut keittiöstä mukaani pestäkseni hampaat ennen nukkumaanmenoa. En tiedä onko hammastahnani täydellisen biohajoavaa, joten en laske sitä talon puutarhaan laskevista viemäreistä alas. Käyn sylkemässä sen tilan ulkopuoliselle tielle.

Oli ollut varsin mukava ilta. Istuimme olohuoneen pöydän ympärillä pelejä pelaillen, ja yleisesti hauskaa pitäen. Nauroimme paljon, ja vaikka naurun lähde ei aina kaikkein älyllisin olisikaan ollut, se että meillä oli yhdessä mukavaa teki naurusta yhteisen ja meitä yhdistävän. Kun Louis tuli sisään yhtäkkiä ovesta sisään, alkoi sauhuta siitä että radio josta kuuntelimme musiikkia on hänen radionsa ja repi siitä johdon irti ja käveli ulos, pyörittelimme toki silmiämme ja pudistelimme päätämme, mutta edelleen nauroimme ja unohdimme pian koko ihmeellisen, absurdin episodin. Näinhän Louis oli käyttäytynyt viime viikot muutenkin, päätettyään omatoimisesti ettei hän enää tarvitse lääkitystään hän oli ollut aggressiivinen, riidanhaluinen ja jokseenkin vainoharhainen. Totta kai toivoimme ettei hän taloon tulisi käymään, koska hänen läsnäolonsa teki aina illoista kiusallisia ja hyvin epämukavia, mutta kun hän nyt vain käväisi ovella sauhuamassa ja viemässä radion, ajattelimme että selviäisimme tällä kertaa vain tällä. Ei nyrkin hakkaamista pöytään, ei ikkunalautojen väkivaltaista takomista, ei rikottuja esineitä, ei kurkku suorana huudettuja tappouhkauksia, ei niin kuin edellisiltana, tai silloin pari viikkoa sitten. Tämäniltainen vaikutti vain sellaiselta sisäänpäinkääntyneeltä aggressiiviselta mutinalta jota hän harrasti joulukuun alussa, yksinäiseltä riidalta jota hän kävi itsekseen kuvitteellisia loukkauksia vastaan ja lähinnä muiden selän takana.

Silittelin Turnip-kissaa, joka seurasi minua hampaanpesureissullani, maassa pyörien, jaloissani kiehnäten, kovaäänisesti pöristen, odottaen että pääsisi minun syliini rapsuteltavaksi, niin kuin hänet aina joka ilta olen hetkeksi ottanut. Mietin että jos lähtisin täältä nyt, ihan vain koska tilanne on niin levoton, minulla jäisi talon kissoja ikävä. Ei välttämättä Turnipia, huomiohakuisuudessaan hän on lähinnä ärsyttävä, mutta niitä kuutta muuta. Mutta oli miten oli, tilanteen olisi muututtava, niin kauan kuin Louis’n käytös jatkuisi samanlaisena, ei täällä olo olisi oikeasti mahdollista. Voisin tietysti joka ilta jos hän saapuu taloon mennä omaan asuntovaunuuni lukemaan, tai siirtyä tietokonehuoneeseen käyttämään tietokonetta, tai lähteä vaikka kuutamokävelylle, mutta se on vain vaikeaa. Se tekee minkäänlaisesta rentoutumisesta todella vaikeaa. Se tekee minkäänlaisesta talossa vietetystä vapaa-ajasta todella vaikeaa.

Ei sellainen tilanne, jossa pihaan ajaa ihminen kovaäänistä musiikkiaan kuunnellen ja kävelee sisään vain huutaakseen tappouhkauksia talossa asuville wwoofaajille ole mitenkään järkevä tilanne. Ihminen, joka ei edes asu talossa tulee ja huutaa että tämä on hänen talonsa ja ihmisten on toteltava häntä tai jos eivät tottele, eivät ”kunnioita” häntä, hän tappaa heidät jos he eivät poistu huomiseen mennessä. Ne ovat onneksi vain sanoja, tiettävästi hän ei ole koskaan ketään satuttanut, ja vaikka hänellä ehdonalaisen vankeustuomio onkin, sen hän on saanut poliisilaitoksen tuhoamisesta ja virkavallan väkivaltaisesta uhkailusta – mutta harva ihminen pystyy tappouhkauksia ottamaan vastaan ilman pelkäämistä. Rebecca ja Atticus eivät siihen pystyneet. He lukitsivat talon ovet, siirtyivät asuntovaunustaan olohuoneen sohvalle nukkumaan, nukkuivat leipäveitsi ja kaulin tyynynsä alla.

Ja mistä se kaikki alkoi? Yvonnen kanssa hän joulukuussa riitautui, mutta silloin onneksi lähinnä vain selän takana, koska Yvonne ”ei kunnioittanut häntä” olemalla pitämättä hänen musiikkivalinnoistaan ja vieläpä uskaltautui kääntämään hänen nurkassa huutaneen hiphoppinsa äänenvoimakkuutta pienemmälle. Rebecca sai tappouhkauksensa ja vaatimuksensa poistua talosta huomiseen mennessä koska hän monia päiviä kestäneiden loukkausten jälkeen vihdoin uskaltautui sanomaan että Louis’lla ei ole oikeutta tulla ja sammuttaa musiikkia jota muut talossa olijat kuuntelevat ja vaihtaa sitä kovaääniseen hiphoppiin joka tekee jo huoneessa keskustelustakin mahdotonta.

Käynnistin asuntovaununi lämpöpatterin että tarkenisin riisuuntua ja kierähtää makuupussini sisään. Istahdin sängynreunalle ohimoitani hieroen, miettien mitä tekisin. Jos Rebecca ja Atticus olisivat jääneet tänne, tilanne olisi ollut paljon helpompi minulle. Silloin olisi ollut paljon helpompi ottaa heidän puolensa Louis’ta vastaan, ja sitä kautta tehdä selväksi että hänen seuraansa en talossa juuri kaipaa. Mutta nyt, ilman heitä, kuinka minulla, kuinka meillä voisi olla mahdollisuus saada Louis ymmärtämään että kukaan ei ole hänen puolellaan. Että kukaan muu ei näe sitä oikeutettua vihaa joka hänellä oli Rebeccan niin kutsuttua loukkausta kohtaan. Ei mitään mahdollisuutta, eikä asia edes minulle kuulu. Se on perheen sisäinen asia, ja Namuahan soitti heti tilanteen alettua jo Louis’n lääkäreille, pyytäen paluuta pakkolääkitykseen.

Ja koko tarina on niin surullinen. Tavalliset persoonallisuushäiriöt ovat nekin jo vaikeita käsitellä, koska ei niidenkään kantajat tilanteelleen mitään voi, he ovat vain niin kutsuttuja ”vaikeita ihmisiä”, ja jos he eivät vaikeudelleen apua hae, ei heidät voi kuin hyväksyä – tai hylätä, kuten terapeuttini on minua muistuttanut – mutta Louis’n häiriö on onnettomuudessa saatu aivovamma. Ja onneksi onkin, sillä noin nopea ja tuhoisa persoonallisuuden muutos on helppo havaita, ja kaikki näkevät ettei hänen käytöksensä voi olla hyväksyttävissä, ja kaikki tietävät että sitä on yritettävä tilkitä lääkityksellä – mutta samalla se vain lisää sitä surua ja sääliä hänen tilannettaan kohtaan, kasvattaa sitä illuusiota että hän ei ole vastuussa käytöksestään, että hänelle on annettava anteeksi, että häntä on ymmärrettävä. Mutta jos kaikki vain ymmärtävät häntä, hän ei koskaan kuule että hänen käytöksensä on pahaa ja väärin, ja hän sukeltaa yhä syvemmälle psykoosinsa syövereihin, varmana siitä että ei hän ole vainoharhainen ja hullu, vaan että ympäristö oikeasti loukkaa häntä ja aiheettomasti häntä siitä haukkuu. Tai jos kaikki pelkäävät häntä, koska sanomalla tai tekemällä mitään häntä vastaan hänen silmistään katoaa kaikki sielusta edes vivahteillaan muistuttava ja hän alkaa huutaa ja uhkailla ja jatkaa sitä päiväkausia, ei hän silloinkaan edes huomaa omaa toimintaansa.

Hetken levottomuudessa lukitsen asuntovaununi oven. Ei se ketään ulkona pidä, jos joku oikeasti sisälle haluaa, mutta jotenkin lukittu ovi tuntuu hieman turvallisemmalta tällä hetkellä. Nauran irrationaalisuudelleni, mutta pidän säpin kuitenkin paikallaan.

Kaikki muu täällä on niin täydellistä, niin mukavaa ja niin hienoa. Mutta kai jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Vielä ennen nukahtamista mietin hetken voinko kirjoittaa tästä kaikesta blogiini. Olen aina yrittänyt vältellä kirjoittamasta mitään mikä voisi loukata ihmisten yksityisyydensuojaa, olla kirjoittamatta mitään mikä voisi olla mahdollisesti haitallista muille, olla kirjoittamatta mitään, mikä mahdollisesti olisi salassa pidettävää. Mutta toisaalta kaikesta tästä vaikeneminen antaisi olostani täällä ja tästä tilasta ja sen ihmisistä valheellisen kuvan, ikävystyttävän vaaleanpunaisten silmälasien läpi nähdyn kiiltokuvailluusion ilman sitä lihaksi muuttavia tummempia sävyjä, enkä tiedä haluanko sitäkään. Eikä onnekseni talon ihmiset näitä asioita itsekään salaisina pidä: Louis puhuu ehdollisesta vankeustuomiostaan koko ajan, kaikille, hetkittäin lähestulkoon ylpeänä, Louis’n lääkitys ei sekään salaisuus ole, ja tietysti miehen aggressiivisuus ja impulsiivisuus on valitettavasti tullut monelle selväksi heti ensi kerran hänet tavatessaan. Sellainenhan se oli Rebeccan ja Atticuksenkin ensimmäinen ilta täällä tilalla, alkaen Louis’n aggressiivisesta jankutuksesta jostain loukkauksesta jonka Ralph oli Louis’n mukaan tehnyt hänelle vuosia sitten, päättyen siihen kun tarpeeksi kauan sitä kuunneltuani käskin häntä lopettamaan jonka jälkeen hän hakkasi nyrkkiä pöytään ja huusi mielipuolista ölinäänsä ”hänen talostaan” ja ”kunnioituksesta” ja – hän käveli ulos huoneesta ja tuli pari minuuttia myöhemmin pyytämään käytöstänsä anteeksi. Olihan se aika kummallinen aloitus Rebeccan ja Atticuksen ololle tällä tilalla. Ja tilanteen jatkuttua niin kuin jatkui, se muodosti heidän vierailulleen toimivan, tarinallisen kaaren. Ainakin he saivat matkastaan itselleen tarinan kerrottavaksi.

Nukahdin. Kello oli jo lähes kolme. Pelkäsin että saisin seuraavana päivänä taas kerran migreenin, koska minun olisi herättävä joka tapauksessa taas viimeistään yhdeksältä.

Kaksi päivää myöhemmin Louis palautettiin pakkolääkitykseen. Häntä ei ole talossa juuri näkynyt, hänen kai itsekin ymmärtäessä että hänen seuraansa ei täällä juuri kaivata. Kun hänen aggressionsa ja paranoidisuutensa on kurissa, hän on hyvinkin miellyttävä ja ystävällinen ihminen – ainakin miehiä kohtaan. Naisvihamielinen hän on aina.